sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Ei ilmaiseksi turhaa työtä! ELVIS-tariffit

Törmäsin tässä hiljan aika huolestuttavaan tapaukseen. Eräs nimeltämainitsematon lauluntekijä, kumppaninsa kanssa pyysi apua sanoittamisessa ja sovimme että autan, korjaan, oikoluen ja toimin dramaturgina jos pistetään teostot kolmistaan tasan.

Homma oli ok ja elimme hetken siinä uskossa että tehdään yhteistyötä. Kun sitten annoin ensimmäiset alustavat arviot parista tekstistä ja meinasin ruveta ns. uudelleenkirjoitus-hommiin niin aika nopeasti paljastui karu totuus. Kaveri ilmoitti että:

”En voi valitettavasti taata että käytämme juuri sinun versiotasi, sillä nämä ovat tutkiskeltavana muutamalla muullakin sanoittajalla. Mutta mikäli niin käy
sopimuksemme pätee luonnollisesti näissäkin.”

Siis mitä ihmettä! Juurihan oli sovittu että Teostot laitetaan ko. biisien osalta kolmeen osaan?! Hän oletti että katson ja parantelen ilmaiseksi hänen teoksiaan ilman että on mitään takeita siitä että niitä korjattuja versioita koskaan hyödynnettäisiin millään lailla. Minulla ei olisi edes täyttä tekijän oikeutta korjailemaani ja parantelemaani versioon koska teoksen tekoon on osallistunut kaksi muutakin henkilöä.

Kun mukana olikin yhden sijasta monta dramaturgin roolissa olevaa ”apu-sanoittajaa” ja jokaisella näillä sanoittajista olisi ehkä 1:5 mahdollisuus saada työnsä läpi, niin oli pakko laittaa hanskat naulaan. Minä en löisi edes vetoa niin pienellä todennäköisyydellä. Miksi siis tekisin ilmaista työtä?

----

Alalla on vakiintunut käytäntö että sanoittaja ja säveltäjä kuittaavat toistensa työpanoksen tekemällään työllä, mutta hyvän tavan mukaisesti teoksia ei yleensä sävellytetä tai sanoiteta moneen kertaan ilman erityistä syytä tai pakkoa, eikä varsinkaan teetetä samaa työtä useilla eri henkilöillä samanaikaisesti tieten tahtoen, maksamatta siitä mitään korvausta.

Oikea toimintatapa tällaisessa tilanteessa olisi maksaa työstä korvaus vaikkapa ns. ELVIS-sopimuksen mukaisesti. Ko. sopimus löytyy EVIS ry:n sivuilta: www.elvisry.fi

Kohtuullisen reilua olisi vielä sekin että kun yhden sanoittajan työtä käytetään niin ne muut saisivat ELVIS-sopimuksen mukaisen korvauksen käyttämästään ajasta ja vaivasta.

Onneksi asetelman älyttömyys tuli esiin tarpeeksi varhaisessa vaiheessa kun en vielä ehtinyt tehdä mitään konkreettisempaa noiden biisien eteen, vaikka tuhraantui tuohonkin jokunen tunti sellaista aikaa jonka olisi voinut käyttää vaikka johonkin Antti Kuosmasen biisiin.

Kuitenkin huolestuttaa ne muut sanoittajat jotka projektissa ovat mukana. Tietävätkö he varmasti missä mennään?! Ja jos tietävät niin ovatko suostuneet siihen koska luulevat sen olevan normaalia?! Ko. kaveri nimittäin yritti minullekin väittää että: ”tällä alalla jos millä joutuu välillä tekemään turhaa työtä”. Vastasin että se on totta, mutta on tyhmyyttä tehdä niin tietoisesti.

ÄLKÄÄ TEHKÖ TURHAA TYÖTÄ!

lauantai 23. helmikuuta 2008

Parasta lyriikkaa TOP jotain

Joskus sanoittaja onnistuu kutomaan tekstiin sellaisia säkeitä että ne jättävät kuulijaan lähtemättömän vaikutuksen. Käytännössä tuntuu että lähes kaikki arvostetuimmat sanoittajamme ovat kirjoittaneet ainakin yhden käsittämättömän hienon säkeistön, tai riimiparin. Usein ko. kohta sisältää myös jonkin nokkelan oivalluksen.

Alle olen kerännyt ne 15 sanoituksen pätkää, jotka ovat minun mielestäni parasta lyriikkaa ikinä ja samalla kunkin sanoittajan henkilökohtaista parhaimmistoa (minun mielestäni). Alla olevat eivät kuitenkaan ole paremmuusjärjestyksessä, koska näkisin että jokaisen sanoittajan lähestymistapa on niin erilainen, ettei niitä oikeastaan edes voi ruveta vertailemaan.

Olisi muuten kiinnostavaa tietää kuinka moni tekijöistä on onnistumisestaan kanssani samaa mieltä ;)

Niin.. ja laittakaa palautteeseen että mitkä neronleimaukset jäivät huomiotta.



”Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista
pannaan käsi käteen ollaan hiljaa”

-Juice Leskinen-



”Valehtelisin jos väittäisin
öisin herääväni murehtimaan maailmaa
valehtelisin jos väittäisin
ettei se kiinnosta mua ollenkaan”

-Pauli Hanhiniemi-



”Jos posket ei näyt takaa päin niin missä vika on?
no sosiaalihuoltohan on ollut vastuuton
kas viina menee ensin poskiin, sieltä aivoihin
ja sieltä käsin vaikuttaa se kaikkiin vaivoihin”

-Martti Syrjä-



"Sinä tarjosit salmiakkia,
minä olin hölmö,
panin peliin koko elämän"

-Liisa Akimof-



”Made in Hong Kong
nainen mulla on”

-Heikki Salo-



”Täällä Pohjantähden alla
taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton
mä itselleni saan”

-Turkka Mali-



”Tiedän miltä tuntuu elämä kun opettaa
se heittää kuraa pulpettiin ja hyvää tarkoittaa
on sydämensä kanssa turhaa olla miestä
on vaikee suuntaa kääntää jos on jalat irti tiestä”

-Vesku Jokinen-



”Jumala kun aikain alussa loi maailmaa
tarvittiin myös kansaa kauas susirajan taa
vahingossa luoja oudon prototyypin loi
ja tuumi että pakkasessa nuokin elää voi”

-Vexi Salmi-



”Mitä kuuluu Marja-Leena I’m sorry
että sinulle soitan mä vieläkin
tänä iltana tyhjeni kaljakori
kun sun vanhaa kuvaa mä katselin”

-Gösta Sungwist-



”Minun piti viedä
mutta Doris veikin minut
hetken aikaa olin onnellinen”

-J.Karjalainen-



”Vain viivakoodit aukaisee
tien meidän hermokeskukseen
yön valot hakkaa tajuntaa
on kaikki h**vetin halpaa”

-Toni Wirtanen-



"Hetkeksi en sulle rupia
Iäksi en sulle kelepaa"

-Lauri Tähkä-



”Pillitä Elli pillitä
Pillitä Elli pillitä
Mä joskus tulen taas
Ja ryömin sun puutarhaas”

-Otto Grundström-



“On mulla bootsit ja mä soitan kitaraa
Jopa luulis että ei oo mua kovempaa”

-Pate Mustajärvi-



“Vaikka meille annettaisiin koko avaruus
vain hetki, kun sen saisin katoamaan
vaikka maailma eteeni polvistuisi, sen vain saisin palamaan
ja huomenna, taas huomenna olen surullinen“

-Jussi Selo-



"Pieni ja hento ote
siinä kaikki"

-Dave Lindholm-

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

Yli 3 min. pitkät biisit kielletty?!

Radioille musiikki maksaa ja Teosto hinnoittelee sen minuuttiperiaatteella. Yhden lyhyen biisin soittaminen useampaan kertaan on kaupallisen radion kannalta kustannustehokkaampaa, kun väliin voidaan helposti tunkea mainoksia.

Tämän takia pitkä biisi jää helposti soittamatta kokonaan. Lisäksi 20 minuuttia on niin pitkä aika, että jos kuuntelija ei pidä biisistä niin hän saattaa silloin jo kääntää kanavaakin(tätä ei lyhyen biisin kanssa juuri tapahdu).

Dramaturgista estettä pitkän kappaleen tekemiselle ei kuitenkaan ole. Suurimman ongelman muodostaa useimmiten idean riittämättömyys ja kirjoittajan dramaturginen taitamattomuus. On kuitenkin mahdollista rakentaa biisi siten että se kasvaa pikkuhiljaa. Kirjoittaja (tai säveltäjä/sovittajakin) voi tiputtella pommeja harkitusti niin että laulu kehittyy kokoajan eteenpäin, pitää otteessaan säkeistöstä säkeistöön kuin kunnon dekkari.

Pari pitkää biisiä on suomessakin menestynyt esim. Juice Leskisen: Bluesia Pieksämäen asemalla, eikä siinäkään laulussa kauheasti sisältöä ole. Kerronnasta riippuu se miten dramaturgia kestää ja päinvastoin. Ohutkin juoni voi siis kestää jos se kerrotaan oikein. Ei silti että sellaisessa mitään järkeä olisi.

On myös esitetty että ihmiset eivät jaksaisi keskittyä yhteen biisiin kolmea minuuttia kauempaa, mutta itse tiedän useitakin ihmisiä jotka saattavat kuunnella kokonaisen CD-albumin yhdellä kuuntelukerralla, joten 45 minuuttiakaan ei todellisuudessa ole liian pitkä aika hyvälle audionautinnolle. Lisäksi tällaiselle marginaalimusiikille on olemassa oma kohdeyleisönsä.

Täytyy myös todeta että lukumääräänsä nähden menestyneitä pitkiä biisejä on suhteessa jopa enemmän kuin lyhyitä.

Elokuvateollisuudessa on myös sanottu että ihmiset eivät jaksaisi kerrallaan istua tuntia kauempaa elokuvateatterissa, tai edes tv:n ääressä. Nykyisin leffat ovat kuitenkin jo keskimäärin kaksituntisia ja uusimmat kassamagneetit jopa kolmetuntisia spektaakkeleita (Milion dollar baby / Sormusten herra).

On siis hyvin todennäköistä että musiikkipuolella tulee tapahtumaan samankaltaista murrosta. Tätä vauhdittaa myös internet-piratismi ja musiikin verkkojakelu. Satojen gigojen kovalevyillä muutaman megan biisit paljoa paina.

Koska musiikin tallentamiseen kuluva tila oli CD aikakaudella rajallinen ja kahdenkymmenen minuutin biisi vei kohtuuttomasti tilaa, on senkin vuoksi ollut perusteltua rajoittaa biisien pituutta. Nykyään tallennusvälineisiin mahtuu useita tunteja materiaalia ja todella monet ovat sitä mieltä että CD on ”katoava luonnonvara”. Voin sanoa että en muista milloin itse olisin CD:tä kuunnellut.

Voidaan siis sanoa että tallennusvälineiden säälittävät kokorajoitukset eivät enää ole rajoituksena biisien pituudelle. Lisäksi uusimmat nettiradiot alkavat saada jalansijaa ja ovat tuoneet kuvioihin kaksisuuntaisuuden. Kaksisuuntaisessa nettiradiossa, kuten esim. Zoice, kuuntelija viestittää radio-ohjelmalle mieltymyksistään ja pikkuhiljaa radio alkaa soittaa kunkin kuuntelijan henkilökohtaisten mieltymysten mukaista materiaalia. Mainoksia tulee biisien välissä niin kuin tavallisessakin radiossa, mutta kuulija päättää itse mitä kuuntelee. Kuulija voi myös hypätä suoraan seuraavaan biisiin jos ei jostakin kappaleesta välitä. Näin pitkän biisin soittaminen ei aiheuta myöskään radiolle haittaa kun ihmiset eivät vaihda kanavaa.

Käytännössä tällaisella nettiradiolla on ennen pitkää vain tyytyväisiä asiakkaita. Radion tehtäväksi jää lähinnä kattavan tarjonnan ylläpitäminen, jotta olisi sopivasti valinnan varaa.

Tällaisessa bittien vapaassa liikehdinnässä ja tilanpaljoudessa kuulija voi valita. Hän voi kuunnella 20-minuuttisen biisin jos niin haluaa. 20-minuuttisen biisin julkaisu on myös mahdollista melko ongelmattomasti ja lisäksi nykyiset uuden ajan radiot mahdollistavat sen että pitkä biisi voi ylipäätään saada radiosoittoa.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään. Biisin pitää olla hyvä jotta joku haluaisi sen kuunnella. Pitkässä biisissä pitää ottaa myös huomioon se että kappaleen pitää viihdyttää ja saada kuulija otteeseensa ja sen otteen tulisi pitää loppuun asti. Tässä auttaa kunnollinen dramaturgian hallinta. Pitkän biisin pitää olla ”page-turner”. Muuten se skipataan nettiradiossakin säälimättä yli.

tiistai 19. helmikuuta 2008

Hyvä sanoittaja (ja miten se määritellään)

Eräs nimeltämainitsematon laulunkirjoittaja sanoi kerran TV:ssä että sanoittaja on ainoastaan niin hyvä kuin hänen viimeinen tekstinsä.

Ajatus on hieman pelkistetty: On helppo ajatella, että uusin teksti kuvaisi aina sen hetkistä tasoa. Onnistumisia ei silti tule joka kerta. Muutenhan jokainen sanoittaja kirjoittaisi parhaan tekstinsä juuri ennen kuolemaansa.

Yleisölle tutuimmiksi tulevat yleensä vain ne "parhaat" (tuottajien suodattamat ja medioiden suosimat) laulut, jonka jälkeen klassikoiksi muuttuvat ne, jotka eivät satu soittolistoilta putoamaan.

Toiston vuoksi ne useimmin kuullut tekstit sitten syöpyvät mieleen ja muut lauluntekijän tekemät biisit jäävät huomiotta. Eri biisit ovat tietenkin voimasoitossa eri aikoihin.

On sinänsä hieman koomistakin, että esim. Juicen sanoittajataitojen määreenä on joulukuussa Sika, mutta muulloin se saattaa olla vaikka Syksyn sävel tai Kaksoiselämää. Marraskuun tienoilla Heikki Salon taitoja arvotetaan paljolti Marraskuu –kappaleen kautta ja muulloin hänen osaamistaan voi kuvastaa paremmin 506 ikkunaa tai Lapsuuden sankarille. Vertailukohtana käytetään sitä, mikä nyt sattuu kulloinkin kuulijan mielessä pyörimään.

Kummankaan kohdalla suuri yleisö ei siis arvota heidän osaamistaan viimeisen tekstin kautta (vaikka he itse toki voivat niin tehdä).

Yleisön silmissä sanoittaja on siis juuri niin hyvä kuin hänen soitetuin hittinsä. Lisäksi jos hittejä on useita, syntyy vaikutelma siitä että sanoittaja oikeasti osaa kirjoittaa eikä onnistunut vahingossa.

Onneksi radiosoiton lisäksi musiikkia on mahdollista kuunnella muistakin lähteistä ja koko kansan hittien lisäksi jokaisella voi olla henkilökohtaisiakin hittejä (henkilökohtaisessa voimasoitossa :D), joiden sanoitukseen ihminen on muodostanut ihan oman henkilökohtaisen ja persoonallisen suhteensa.

Jos biisi saavuttaa pienen piirin projektina tällaisen aseman 20 henkilön sydämessä, niin se kertoo laadusta ihan yhtä paljon, kuin se jos kappaletta rakastaisi 20 000 ihmistä, silloin kun se on Radio Novan voimasoittolistalla [*yök*].

Pelkkä biisien tunnettuustaso kertoo vasta onnistuneesta jakelusta - ei laadusta.

Tietenkin myös sävellys vaikuttaa siihen millaisena lyriikat näyttäytyy: Toisilleen epäsopivan sanoituksen ja sävellyksen liitto voi saada molemmat osapuolet näyttämään amatööreiltä.

PS:
Jokaisella tekstintekijällä on varmaan oma näkemys siitä, millaisia lyriikoita hyvä sanoittaja kirjoittaa: Toinen vannoo riimien ja rakenteiden nimeen ja toinen korostaa ilmaisun vapautta ja uuden löytämistä.
Ne ovat kuitenkin silkkoja maku- ja lajityyppiasioita >>>

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Sävel vai Sanoitus ensin?

Jokainen joka on tehnyt sanoja sävellettäväksi tai säveliä sanoitettavaksi on varmasti joskus miettinyt että kumman tulisi olla olemassa ensiksi. 

Absoluuttista vastausta on varmasti mahdoton antaa, mutta oma näkemykseni on melko selvä ja jonkinlaiset perustelutkin on olemassa:

Näkemykseni mukaan musiikki ilmaisee ainoastaan itseään, kun taas tekstissä jokaisen sanan merkitys on sidoksissa muihin sanoihin, jolloin esim. lause joka muodostuu kolmesta sanasta ei enää toimi jos siitä otetaan (vaikkapa rytmillisistä syistä) yksi pois.

Tämä taas tarkoittaa sitä että teksti (ollakseen ymmärrettävää) on jo lähtökohtaisesti ilmaisultaan kahlitumpaa kuin musiikki. Tekstissä soinnillisen ja rytmisen symmetrian ohella joudutaan kiinnittämään huomiota myös siihen että sanat ovat edes jollakin tapaa käsitettävässä järjestyksessä. Pelkistetysti voisi sanoa että biisistä on kohtuullisen helppo tehdä käännös uudelle instrumentille, mutta uudelle kielelle kääntäminen vaatii jo enemmän ponnisteluja.

Olen vakaasti sitä mieltä että silloin kun ollaan tekemässä biisiä säveltäjä/sanoittaja -työparina, niin päästään helpommin haluttuun lopputulokseen jos teksti on olemassa ennen säveltä. Tämä tietenkin edellyttää sitä että sanoittaja hallitsee mitallisen runouden metriikan edes kohtuullisesti ja pystyy sen lisäksi luomaan itsenäisesti dramaturgisia kokonaisuuksia. Myös suuri osa säveltäjistä joiden kanssa olen asiasta keskustellut ovat sanoneet että sävel on helpompi saada mukailemaan sanoja kuin päinvastoin.

Vastaavasti jos tekstittäjällä on hyvä rytmi/sävelkorva, mutta hänen on hankala luoda paljaaltaan soinnillisesti ja rytmisesti toimivaa kokonaisuutta, saattaa olla helpompi kirjoittaa valmiiseen melodiaan, jossa rakenne on jo valmiiksi mietitty. Tällöin sanoittaja joutuu kuitenkin rakentamaan tekstinsä dramaturgian siten että se toimii biisipohjan kanssa yksiin ja tämä on rajoittava tekijä, riippumatta siitä kuinka hyvä pohja on kyseessä. Toisaalta, voihan olla että sävellys tosissaan inspiroi sanoittajaa ja hän saa aikaiseksi tekstin jollaista ei muuten olisi koskaan tullut tehneeksikään.

Silloin kun sanoittaja on se joka luo laululle sisällön, hän on myös oikea henkilö päättämään vaikkapa sen missä kohtaa biisissä on soolo ja kuinka monta kertaa mahdollinen kertsi toistetaan lopussa. Dramaturgisesti on perusteltua istuttaa välisoitto vaikkapa sellaiseen kohtaan jossa päähenkilön elämässä hypätään 5-vuotta eteenpäin.

Tekstissä, lauletussakin kerronnan järjestyksellä on myös merkitystä. Säkeistöä a2 ei normaalisti millään voi vaihtaa a1 säkeistön kanssa päikseen (dramaturgian kärsimättä) paitsi siinä tapauksessa että teksti on kirjoitettu alumperinkin päin honkia.

Valmis sävellys on siis sanoittajalle kaksiteräinen miekka. Toisaalta se rajoittaa ja määrää tavujen painot ja pituudet ennalta ja vieläpä määrää säkeistöjen järjestyksenkin, mutta samalla se avaa kirjoittajalle kokonaan uusia ovia ja pakottaa hänet uimaan omaan tarinaansa musiikin kautta.

Hyväksi todettu tapa on myös se että jammaillaan biisi yhdessä valmiiksi. Silloin molemmat voivat tehdä kompromisseja ja molemmat voivat lähteä mukaan toistensa ideoihin. Ja voihan sitä ottaa työtavaksi sellaisenkin että pallotellaan keskeneräisiä tekeleitä puolin ja toisin. Loppupeleissä tekniikoita on varmaan yhtä paljon kuin tekijöitä.

Sanoittaja on kuitenkin joka tapauksessa se henkilö joka luo tekstille tarinan ja tarinalle dramaturgian, riippumatta siitä onko hänellä säveltäjän luomat raamit valmiina tai ei. Typerintä mitä säveltäjä voi jälkikäteen tehdä on luulla voivansa muutella rakenteita jälkikäteen ja vaikkapa siirtää biisin c-osa biisin alkuun, vaikka tekstittäjä on nimenomaisesti nähnyt vaivaa kiteyttääkseen koko kappaleen ytimen juuri kyseiseen osioon.

Tekstin jäsentely ja kerronnan järjestys on sanoittajan ©:in alainen asia, eikä sitä pitäisi mennä sörkkimään noin vain (vinkki myös tuottajille).

Vastaus otsikon kysymykseen: Itse suosin teksti edellä työskentelyä.

Miksi sanoitan suomeksi?

Minultakin on usein pyydetty englanninkielisiä sanoituksia, etenkin sanoitusharrastukseni alkumetreillä. 

Alussa otinkin vastaan myös projekteja joissa teksti piti tehdä englanniksi, mutta myöhemmin opin ettei siinä ole mitään järkeä.

Vaikka maailma on täynnä esimerkkejä siitä kuinka suomalaiset (HIM, Rasmus), ruotsalaiset (ABBA), tanskalaiset ja norjalaiset (Aqua) ovat menestyneet englanninkielisillä sanoituksillaan, ei se tarkoita että menestys johtuisi englanninkielisyydestä.

On olemassa myös päinvastaisia tapauksia, joissa englanninkielisyys on ollut pikemminkin menestyksen seuraus. Äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi Shakira, joka julkaisi ensimmäisen englanninkielisen albuminsa vasta vuonna 2001 vaikka hänen ensimmäinen levynsä julkaistiin jo 1991 espanjaksi. Amerikkaa hän alkoi laulaa vasta kun löi itsensä läpi jenkkeihin espanjan kielisellä albumillaan: "¿Dónde Están los Ladrones?" ja silti 2005 julkaistu "Fijacion Oral Vol. 1" oli kuin olikin taas espanjankielinen levy (ja hyvin meni kaupaksi).

Tietysti Shakiraa on auttanut se että Espanjan puhujia on maailmanlaajuisesti jopa enemmän kuin englannin puhujia (voi tulla joillekin yllätyksenä). Vuonna 2002 laaditun puhutuimpien kielten listan mukaan kahdeksan eniten puhuttua kieltä maailmassa ovat:

1. mandariinikiina 874 milj. (kiina kaiken kaikkiaan yli 1,2 miljardia)
2. hindi 366 milj.
3. espanja 358 milj.
4. englanti 341 milj.
5. arabia 211 milj. (jos yksi kieli)
6. bengali 207 milj.
7. portugali 176 milj.
8. venäjä 167 milj.

Meillä suomalaisilla tuntuu olevan vallalla käsitys että kaikkialla maailmassa osataan englantia, mutta edes Suomessa, englantia ei osata niin hyvin, että edes puolet kuulijoista pystyisivät kertomaan yhdeltä kuulemalta, mistä vaikkapa joku keskisuuri englanninkielinen hitti kertoo.

Tiedätkö sinä että Robbie Williamssin biisissä: Come Undone; neljällä ensimmäisellä rivillä mainitaan sanat: ”huora” ja ”paska”? 

Kyseinen biisi on soinut radiossa tolkuttoman paljon, mutta pikainen galluppi tuttavapiirissä näytti karun totuuden: Sinänsä koomista että moni vielä mainitsi tykkäävänsä biisistä, eli mielipidekin on voitu muodostaa biisin sisältöä ymmärtämättä. Sekin on hassu juttu, että suomenkielisestä biisistä suomalainen kuulija ei kuitenkaan olisi osannut muodostaa mielipidettä ennenkuin on ehtinyt kuunnella sanoja.

Vastoin yleistä luuloa, englannin kieli ei myöskään ole kaikkialla yleiskielen asemassa. Esimerkiksi balttian maissa suurin osa väestöstä ei osaa kunnolla englantia mutta lähes kaikki puhuvat sujuvaa venäjää. Kun suomalainen kuuntelee englannin kielistä biisiä, hän ei useimmiten kykene ymmärtämään siitä puoliakaan, eikä näin ollen voi välttämälttä edes muodostaa sanoituksesta kunnollista mielipidettä. Monet normikuuntelijoista sanovatkin kuuntelevansa enemmän musiikkia kuin sanoja. Ne taas jotka kuuntelevat sanoja, eivät välttämälttä juuri kuuntele ulkomaista musiikkia.

Koska olen saanut oman kirjoittajakoulutukseni kaunokirjallisella puolella, olen ymmärtänyt kuinka tärkeää erilaisten vivahde-erojen ja sanojen sivumerkitysten tunteminen on kirjoittajalle. Lisäksi etenkin laululyriikka edellyttää runsasta sanavarastoa ja samanaikaisesti kiteyttämisen jaloa taitoa.

On mahdotonta kirjoittaa hyvää tekstiä sanakirjan kanssa. Kun kirjoittajan kielenhallinnassa on pieniäkin puutteita, johtavat ne nyanssien puuttumiseen ja siihen, että teksistä tulee hyvin yksinkertaista. Joku natiivi tekstitaiteilija osaisi käyttää juuri oikeaa sanaa tai ilmausta kuvaamaan haluamaansa asiaa. Minä käyttäisin sitä sanaa tai ilmausta jonka tiedän.

On päivän selvää että ihminen tuottaa parasta tekstiä sillä kielellä jonka hän parhaiten hallitsee. Useimmiten se kieli on hänen äidinkielensä. Miksi sitten suurin osa suomalaisista yhtyeistä tekevät musiikkia englanniksi?

Monet sortuvat tekemään pelkkää musiikkia. Sanat rustataan jos osataan ja usein se kenen on pakko - esim. solisti. Myöhemmin, jos tulee menestystä, homman voi hoitaa vaikka joku levy-yhtiön haamukirjoittaja, tai sitten se jonka oli aluksi pakko, alkaa oppia vuosien saatossa kirjoittamaan hyvin.

Koska Suomessa luullaan että kaikki osaavat englantia, niin moni myös uskoo että pitää laulaa englanniksi, jotta voitaisiin valloittaa maailma. Helposti unohdetaan ”ketsuppitytöt” ja Juanesit, eikä tiedosteta sitä että jokainen ymmärtää parhaiten omaa äidinkieltään. Onko kukaan koskaan miettinyt että miksi Danny ja Badding menestyivät niin hyvin? Taisivat tehdä uransa pääosin käännösten voimalla. Entä jos vaikkapa Shakira päättäisi tehdä suomenkielisen albumin? Epäileekö kukaan etteikö se myisi silmänräpäyksessä platinaa Suomessa. (Riippumatta siitä kuinka kamalalla aksentilla hän laulunsa versioisi.

Suomalaisen musiikin viennissä käännösten tekeminen voisi olla hyvinkin järkevä ja kustannustehokas ratkaisu. Eikö olisikin hienoa jos jokaisesta suomenkielisestä kappaleesta olisi olemassa versio kaikille maailman suurimmille kielille? Entä mitä järkeä on tehdä niitä käännöksiä itse jos joku tekee niitä ammatikseen ja osaa asiansa sinua paremmin?

Mulla on muutama vakkari-kääntäjä joilla teetän biisini englanniksi. Tulevaisuudessa tarkoitus on käännättää ne muillekin kielille, näin laatu pysyy parempana ja laulujen kantomatka pitenee. Suosittelen samaa toimintamallia muillekin.

Tekstin kirjoittaminen sävellettäväksi?

Joku ihmetteli, mitä sanoituksen kirjoittamisessa pitäisi ottaa huomioon, kun tekee tekstiä toisen sävellettäväksi? Se riippuu työtavasta*.

Lähtökohtaisesti tavumäärien ja painojen, eli metriikan pitäisi olla kunnossa, tai ainakin tekstin tulisi olla edes jossain määrin laulullista (eli kannattaa käyttää työmelodiaa ellei osaa laskea ja polkea). En mene tähän sen enempää, sillä olen kirjoittanut jo aiemmin oman postauksensa laululyriikan metriikasta.

Ei sovi kuitenkaan unohtaa että kaikkia sääntöjä voi paitsi rikkoa, myös varioida ;) Säkeistöjen ei tarvitse olla aina samassa järjestyksessä (voit vaikkapa aloittaa kertsillä tai b-osalla), eikä rimmaavien tai muuten yhteen soivien rivien tarvitse aina olla tavanomaisissa paikoissa, kunhan järjestyksessä on jonkinlainen logiikka.

Säkeistön riimit voi asetella vaikkapa siten että niiden parit löytyvät vasta seuraavasta säkeistöstä (samassa järjestyksessä 1,2,3..). Rakenteellisia variaatioita voi keksiä loputtomasti, jos niin haluaa. Tavanomaisuuksiin ei ole pakko jumahtaa.

Selkeä, ennalta-arvattava rakenne tietysti helpottaisi säveltäjän työtä huomattavasti, mutta ei välttämälttä johda persoonallisimpaan lopputulokseen. Tekijöiden välinen dialogi on sitä tärkeämpää, mitä erikoisempaa juttua ollaan tekemässä. 

Toisaalta esim. tyypillisen suomalaisen iskelmän tekemisessä dialogia ei välttämälttä tarvita lainkaan: Painot ja tavut ovat niin selkeästi ja orjallisesti paikoillaan, ettei säveltäjälle jää rakenteista ja rytmityksistä juurikaan epäselvyyttä ja sanoitus ikään kuin "säveltää itse itsensä" (ja jos sanoittaja on käyttänyt tekstiä tehdessään jonkinlaista työmelodiaa, niin ei ole ollenkaan harvinaista että säveltäjän aikaan saama lopputulos muistuttaa sitä yllättävänkin paljon).

Helppous on kaksiteräinen miekka, sillä se saa joskus säveltäjän laiskistumaan ja tyytymään itsestään selviin ratkaisuihin. Pahimmassa tapauksessa sanoittajasta voi teoksen kuullessaan tuntua, ettei säveltäjä ole puhaltanut kappaleeseen mitään omaa. Silti iskelmäpuolella on varsin tavallista, että tiukasta muoto-opista poikkeavat lyriikat tulevat bumerangina takaisin.

Haastavampiin töihin ei välttämälttä viitsitä tai halutakaan polttaa aikaa. Se on toisaalta sääli, mutta toisaalta täysin ymärrettävää (kun biisejä tehdään paljon ja aikaa on rajoitetusti).

Jos sanoittaja haluaa haastavampia tekstejään sävelletyksi, kannattaa ehkä miettiä onko etätyöskentely alkuunkaan sopiva työtapa tekstien jalostamiseksi? 

Itselläni on yksinomaan hyviä kokemuksia sessiotyöskentelystä: Parin säveltäjäkumppanini kanssa toimimme niin, että otan nipun tekstejä mukaan ja menen kylään, jonka jälkeen ryhdytään hommiin. Selitän säveltäjälle, mitä olen biisiä tehdessäni ajatellut ja kuinka tykkäisin sanat painottaa ja missä on kulminaatiopisteet.

Tämän jälkeen säveltäjä ryhtyy työhön ja saa multa välitöntä palautetta koko ajan. Ideoita pallotellaan ja tarvittaessa teen pieniä muutoksia tekstiin vielä tässäkin vaiheessa. Lopputulos on yleensä sellainen, että se miellyttää heti molempia osapuolia ja kappale tulee siten kerralla valmiiksi.

On myös tyypillistä, että ideoita pallotellessa kappaleeseen löydetään yhdessä jokin aivan uusi kulma, joka nostaa biisin ihan kokonaan toiselle tasolle! Lisäksi lauluja saattaa helposti syntyä kerralla useampikin, joten työ on siinä mielessä kustannustehokastakin.

*Sessiotyöskentely antaa sanoittajalle enemmän vapauksia kuin etätyöskentely, mutta molemmissa on puolensa: Jotkut saavat itsestään enemmän irti kammiossa.

Yksi minuutti riittää biisin arvioimiseen

”Kertsin pitää alkaa minuutin sisällä biisin alusta ja sen matalimman kohdan tulisi olla korkeammalla kuin a-osien korkein kohta.”

Tässä väittämässä kyse on vähän samanlaisesta asiasta kuin, jos äidinkielenopettaja sanoisi ettei ”ja” -sanan eteen milloinkaan laiteta pilkkua. Todellisuudessa nimittäin on tilanteita, jolloin se ehdottomasti siihen kuuluisi (vaikka useimmiten niin ei olekaan).

Ajatus siitä että kertsin pitäisi tulla minuutin sisällä biisin alusta, pohjaa olettamukseen että kappale on peruskaavan mukaan rakennettu, sekä siihen harhaluuloon että kuuntelija sulkee radion jos biisi ei minuutin sisällä ala potkia. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu vaikka levy-yhtiöissä sedät saattavatkin niin tehdä :)

Kun biisi noudattaa perinteistä a-c-a-c-b-c rakennetta, on tässä vanhassa nyrkkisäännössä järkeä. Se että sääntö koskee kertsiä johtuu kuitenkin, siitä että kertsi tulee perinteisesti a-osan jälkeen. Kuitenkin nousu lisäisi biisiin mielenkiintoa ja herättäisi kuulijan, vaikka kyse olisikin jostain muusta osiosta. Toisinsanoen; jos vaikka biisin rakenne on a-b-c-a-c-b niin tuo ensimmäinen b-osa varmasti toimii yhtä hyvin herättäjänä kuin kertosäkeistö normaalikuviossa.

Eri tavalla rakennetussa biisissä voidaan kertsistä tehdä vaikkapa alaspäin menevä tai muuten ”sääntöjen” vastainen ja homma toimii ihan yhtälailla. Tässäkin asiassa. Kyse on vain lähestymistavasta. Vastakkainen näkökulma ja tapa tehdä asioita, mahdollistaa vastakkaisten rakenteellisten ratkaisujen onnistuneen toteutuksen.

Tavallinen tallaaja kuuntelee radiota useimmin työpaikalla, jossa radio on osa muuta taustahälyä. Radio on koko päivän samalla kanavalla, ja jos kanavaa vaihdetaan, se on harvoin kovinkaan spontaani päätös, vaan siitä kinataan ensin jonkun työkaverin kanssa. Kotioloissakin ihmiset ovat erittäin kanavauskollisia ja kuuntelevat samaa kanavaa yksittäisistä inhotusbiiseistä huolimatta, kunnes kyllästyvät soittolistaan.

Näin ollen se että minuutin sisällä pitäisi olla ensimmäinen ”herätys” on pitkälle makuasia ja historiassa on useita esimerkkejä kappaleista joissa ”se juttu” –onkin vasta kappaleen loppupäässä, esim. lähes kaikissa a-a-b-a kappaleissa se on kultaisen leikkauksen kohdalla, eikä varsinaista kertosäettä välttämälttä ole lainkaan.

Monet rokkibiisit alkavat räväkällä kitarariffillä, joka herättää huomion jo biisin alkaessa, jolloin huomio on taattu alusta loppuun asti, jos biisi vain pitää otteessaan. Todennäköisimmin, jos biisi on lyhyt, tai tarina muuten vetää hyvin, niin varsinaisen koukun voi jättää sokeriksi pohjalle. Näin biisistä jää kuulijalle päällimmäiseksi mieleen hyvä aloitus ja erinomainen lopetus, mitkä oikeastaan ovatkin ne asiat jotka saavat biisin kokonaisuudessaan vaikuttamaan hyvältä!

Ei siis riitä että tietää perussäännöt! Niiden soveltamiseksi on tiedettävä myös se, mihin lainalaisuuksiin ne perustuvat. Biisin tekijän pitäisi siis aina kysyä; ”miksi”. Miksi tässä ei voi olla tätä sooloa? Miksi tässä pitäisi olla soolo. Miksi b-osassa on päähenkilön henkisen kasvun paikka. Miksei biisi voi alkaa sillä? Tukeeko tämä dramaturginen rakenne parhaiten sitä mitä haluan tekstillä sanoa? Usein kyseenalaistamalla voi löytää hyvinkin tuoreita ilmaisutapoja ja jopa luoda jotain uutta.

Onko niin, että biisi on automaattisesti hyvä jos tuota yllä olevaa sääntöä noudatetaan?

–ei ole. Se kuten mikä tahansa muukin ohje on hyvä tietää, mutta missään nimessä sen ei saisi antaa kahlita luovuutta. ”Hyväksyttäviäkin” poikkeustapauksia, perusteeksi tuon säännön rikkomiseen, on niin paljon että siihen ei tule tuijottaa yksisilmäisesti.

Biisin ”herättäjänä” voi olla vaikka soolo, joku spiikki (esim.”do you whanna see my dick”), tai vaikka äänitehoste.

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.