perjantai 23. toukokuuta 2008

Lauluntekijän benchmarking

Benchmarkingilla tarkoitetaan esikuva-analyysia, oman toiminnan vertaamista toisten toimintaan ja usein sillä hetkellä tehokkaimpana pidettyyn tapaan tehdä asioita. 

Benchmarkingin perusidea on toisilta oppiminen ja oman toiminnan kyseenalaistaminen vartailemalla.

Yritysmaailmassa tällainen toiminta on varsin tavallista. Melkeinpä enemmän käytäntö kuin poikkeus. Taidepiireissä sen sijaan tunnutaan olevan nihkeämpiä. Vaikuttaa jopa siltä että moni ajattelee että jokaisen tulisi keksiä pyöränsä itse.

Kaikki me kuitenkin opimme jäljittelemällä ensin puhumaan ja sitten riitelemään ja huutamaan, jotkut jopa laulamaan. Matkimalla opitaan ensin työkalut joita sitten ajan kanssa hiotaan terävämmiksi. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja eristyksissä neljän seinän sisällä jää helposti jälkeen.

Jos perustaisin kännykkätehtaan, ottaisin ensimmäiseksi selvää, mitä Nokia ja Samsung ovat tehneet. Näin siksi että he ovat todennäköisesti jo ratkaiseet monia ongelmia joihin törmäisin väistämättä ominpäin sohiessani.

Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa johonkin minulle vieraampaan lajityyppiin, vaikkapa reggei-biisiin, sopiva teksti, menisin ensimmäiseksi Youtubeen kuuntelemaan Bob Marleyn tuotantoa läpi. Sitten perehtyisin ko. musiikinlajijn historiaan ja uudempiin artisteihin ja sanoituksiin. Purkaisin alan merkittävimmät teokset osiin ja yrittäisin selvittää, mikä mistäkin biisistä tekee hyvän.

Sitten kirjoittelisin harjoituksen vuoksi pari käännöstä jotta laji tulee tutuksi myös tekemisen kautta. Kun tuntisin olevani valmis varsinaiseen työhön aloittaisin puhtaalta pöydältä ja alkaisin kirjoittaa reggei-biisiä, mitä luultavimmin täysin omalla tavallani, mutta niin että olen tietoinen siitä mitä teen.

Mielestäni juuri tämä asia on se joka erottaa jyvät akanoista. Kirjoittaja joka tietää mitä tekee oppii jokaisesta teoksestaan jotakin ja kykenee ottamaan oppia myös muiden oivalluksista. Jokaisesta teoksesta tulee siis oma pieni opintomatkansa.

En sano etteikö vähemmän analyyttiselläkin tavalla olisi mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta jos oman tekstin analysoiminen on mahdoton tehtävä niin kirjoittajana kehittyminen on kyllä vaikeaa ja se taas on pidemmän päälle turhauttavaa.

Benchmarkingia voi harjoittaa myös luovasti ja soveltaen. Nykyrunoudesta voi löytää erityisen hienoja ilmaisutapoja sanoituksiin ja proosan puolelta voi ammentaa hienoja dramaturgisia kuvioita. Mietitään vaikkapa Arno Kotron kaksoismerkityksillä tanssivaa ilmaisua. Siinä olisi paljon opittavaa sanoittajilla. Johanna Sinisalon Ennen Päivänlaskua ei voi tai vaikkapa elokuva: Fightclub -antavat eväitä vaihtoehtoisen dramaturgian käytölle. Ydinasia on se että etsivä löytää.

Taiteen saralla benchmarkingia harjoitettaessa kannattaa kuitenkin pitää järki kädessä. Jos haluat kehittää itseäsi iskelmäsanoittajana ja vihaat Isto Hiltusen musiikkia, ei ehkä ole järkevää opiskella hänen tapaansa tehdä asioita. Sen sijaan jos vaikka Junnu Vainion sanailu kolahtaa paremmin ja pystyt sukeltamaan tarpeeksi syvälle, saatat onnistua viemään osaamistasi mieleiseesi suuntaan.

Kannattaa siis valita harjoittelukappaleiksi vain sellaisia tekijöitä, jotka ovat hyviä siinä mitä tekevät. Ja legendoja ei pidä kumartaa liikaa. Hekin ovat tekemisensä alkumetreillä olleet nuoria ja kokemattomia. Hekin ovat kirjoittaneet aikanaan huonoa tekstiä. Joten ei ole syytä pitää itseään tyhmänä, vaikka joku Junnun tai Juicen teksti tuottaisikin hienoisen pettymyksen syvällisemmässä tarkastelussa.

Älä keksi pyörää uudestaan. Maailma on jo muutenkin täynnä harjoituskappaleita. Keskity sen sijaan jatkokehittämään pyörää ja tee siitä parempi kuin muista.

perjantai 2. toukokuuta 2008

Huono sanoitus on makuasia

Olen sitä mieltä että periaatteessa sanoitus ei voi olla absoluuttisesti hyvä tai huono. Sen sijaan siinä voi olla hyvää ja huonoa. 

Useimmiten kyse on silti pelkistä makuasioista silloin kun teksti ylipäätään on laulettavissa.

Yksi mittari on kuitenkin olemassa! Jos kuulijasta tuntuu että sanoittaja ei ole tehnyt työtään kunnolla, hän todennäköisesti pitää koko biisiä surkeana. Jos kuulijan mielestä sanoissa ei ole mitään järkeä, on sanoittaja epäonnistunut ellei ole kirjoittanut nonsenseä tietoisesti. Tällöinkin sanoittajan tulisi tehdä se niin että kuulija ymmärtää että se on tarkoituksellista.

Kääntäen: Jos laulu on tehty ihmisten kuultavaksi, ei ole väliä onko sanoitus hyvä vai huono. Tärkeää on vain se pitääkö kuulija sitä hyvänä vai huonona. Makuasioita siis.

Juuri tästä syystä sanoittajan olisi hyvä tietää jo kirjoitusvaiheessa kenelle laulua tehdään. Ei ole ollenkaan huono asia jos sanoittaja on samanaikaisesti myös tuottaja. Kun sanoittaja tietää kirjoittaessaan kenelle hän puhuu hänen on mahdollista kirjoittaa sellaista kieltä jota hohderyhmä ymmärtää ja hänen on mahdollista viitata sellaisiin asioihin sanoituksissaan jotka ovat kohderyhmälle tuttuja ja herättävät paremmin vastakaikua. Kuka voisi inhota laulua joka herättää tuntemuksen että se on juuri sinulle kirjoitettu?

Kuulija pitää siis saada tekstin kyytiin, eikä hän saa pudota kärryiltä, koska pudotessaan kuulija ei kuitenkaan halua uskoa ettei olut kyllin fiksu tajutakseen tekstiä. Hän ajattelee mieluummin että sanoituksessa on vikaa. Ihminen löytää aina nopeammin virheitä muualta kuin itsestään.

Eri tyylilajeissa on myös erilaiset normit:

Punk-piireissä ei välttämälttä olla niin kauhean ryppyotsaisia, eikä taitava riimittely useinkaan ole se juttu. Sen sijaan Punk -sanoitusta pidetään usein huonona jos siinä ei sanota mitään mikä jotakuta ärsyttäisi.

Iskelmäsanoituksissa taas riimit ovat usein hyvinkin tärkeitä ja tekstin on oltava muutenkin soljuvaa ja laulullista. Teksti ei saisi myöskään ärsyttää ketään, eikä se saisi asettaa esittäjää huonoon valoon.

Voisi sanoa että nämä kaksi lajityyppiä ovat kordinaatiston vastakkaisilla laidoilla. Molemmille lähestymistavoille löytyy jotakuinkin yhtä suuri kannattajajoukko ja välissä, sekä ympärillä on satoja erilaisia variaatioita, muunnelmiakin ja kokonaan näistä poikkeavia tyylejä.

Ihan oma lajinsa on RAP-musiikki jossa lyyrinen ilmaisu on vähintään yhtä korkealle arvostettu asia kuin iskelmissä, mutta se sallii myös leikittelyä ja uudenlaisten ilmausten käyttäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Samanaikaisesti RAP-lyriikat ovat myös äärimmäisen kantaaottavia, eivätkä häviä siinä suhteessa punkille.

Oopperoiden libretoissa korostuu laulullisuus ja tarinankerronta. Hevimusiikissa ravistellaan tabuja raskaan runollisesti tai nopeammin kuin missään muussa musiikinlajissa. Nu-metal ydistää keskenään RAP-musiikin ja raskaan hevin erityispiirteitä jne.

Sanoittajan on tunnettava jokaisen lajityypin ominaispiirteet ja ymmärrettävä millaista tekstiä juuri sen lajityypin kuulijat osaavat arvostaa. Sen lisäksi sanoittajan tulisi vielä kyetä kirjoittamaan sitä uskottavasti. Kun tyylilaji alkaa olla hallussa voi vasta ruveta varioimaan ja muodostamaan edes jollainlailla relevantteja mielipiteitä siitä millainen on huono RAP-lyriikka tai millainen punk-sanoitus on yhtä tyhjän kanssa.

Alkavana sanoittajana olen itsekin tietämättömyyttäni ollut joskus sitä mieltä että lähes kaikki iskelmäsanoitukset ovat paskaa. Nykyään tiedän että en vain silloin kuulunut kohderyhmään.

Makuasioita.

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.