sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Sanoittaminen valmiiseen melodiaan

Sanoittaminen valmiiseen melodiaan tuntuu usein alkavasta tekstittäjästä kahlitsevalta: Vertaus pakkopaidasta ei ole lainkaan kaukaa haettu. 

Näin etenkin silloin jos sanoittaja on enemmän kirjoittaja kuin muusikko ja vieläpä tykästynyt riimeihin ja päntännyt laululyriikan metriikkaa. Itselläkin oli aluksi vaikeuksia laadukkaan tekstin tuottamisessa silloin kun rakennetta ei saanutkaan itse suunnitella.

Ongelmia tuotti mm. se etten osannut ottaa huomioon säveltäjän luomaa tunnelmaa ja yritin väkisin jyrätä omalla visiollani sen yli. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin työtavassa: Minä nimittäin hätäilin ja aloin poikkeuksetta kirjoittamaan liian aikaisessa vaiheessa, ennen kuin laulun kokonaisrakenne oli kunnolla mielessä ja sitten vielä lopetin kirjoittamisen liian aikaisin, enä malttanut hioa tekstejä tarpeeksi.

Nämä asiat yhdessä johtivat siihen että sävellys ja sanoitus olivat useimmiten lopulta eri paria ja vieläpä täynnä huonoja tai väkinäisiä lyyrisiä ratkaisuja, varsinkin silloin jos sävellys ei edustanut sitä ihan ominta musiikinlajia.

Kun tekstit eivät sitten kelvanneetkaan tilaajalle, olin tietysti syystäkin pettynyt itseeni. Nyt olen iloinen siitä etteivät nuo tekeleet koskaan päätyneet julkiseen esitykseen. Se olisi ollut noloa!

Mikä on siis muuttunut tavassani kirjoittaa tekstiä valmiiseen melodiaan?
Ensinnäkin, kuuntelen biisin läpi niin monta kertaa että muistan melodian ulkoa. Siihen voi mennä sävellyksestä riippuen tunti, kaksi tai jopa useampi päivä. Samalla kun kuuntelen laulua, opettelen pitämään siitä. Luit aivan oikein: Opettelen pitämään sävellyksestä, koska muuten en osaisi arvostaa sitä tarpeeksi, että saisin sille arvoisensa sanat. Teen siis kaikkeni, jotta saisin kiinni säveltäjän visiosta. Sitten mietin mikä tässä sävellyksessä on hienoa ja millaiset sanat siihen sopivat? Onko säveltä kuuntelemalla havaittavissa jonkinlainen kerronnallinen kaari? Sopisiko siihen jokin tarina? Olisiko parempi että sanat tukevat sävellystä, vai päinvastoin? Kuka tällaista musiikkia kuuntelee? Onko tämä tunnelmamusiikkia vaiko jotain ihan muuta.

Pikkuhiljaa ajatuksia pyöritellessäni minulla alkaakin jo olla laulusta ihan oma näkemys. Alan rakastua kappaleeseen ja rupean kalastelemaan sävellyksen koukkupaikkoja. Kuunnellessani biisiä läpi, annan vapaiden assosiaatioiden pälkähdellä päähäni ja kirjoittelen niitä ylös. Nämä ovat kuitenkin vasta pelkkää materiaalia. Yksittäisiä laulun melodiaan sidottuja oivalluksia, jotka voivat olla, tai olla olematta mukana lopullisessa sanoituksessa. Samalla kun kalastelen, mietin syntyjä syviä. Ajattelen biisin kokonaisrakennetta ja sen alkua ja loppua ja sitä mikä voisi olla koko kappaleen ydinviesti tai millainen rakenteellinen koukku siinä tulee olemaan.

Kun tämä vaihe alkaa olla kasassa tiedän jo useimmiten mitä on tulossa, vaikka välttämälttä sanaakaan lopullisesta tekstistä ei ole paperilla. Tiedän useimmiten mistä ja miten laulu kertoo ja millainen tunnelma lopullisella kappaleella tulee olemaan. Joskus saatan hylätä koko ajatuksen tässä vaiheessa ja aloittaa koko homman puhtaalta pöydältä. Usein kuitenkin pääsen nyt ns. uloskirjoitusvaiheeseen, jossa puoliksi laulan ja puoliksi kirjoitan sanat paperille. Tämä vaihe kestää noin tunnista kolmeen tuntiin, riippuen siitä kuinka helposti oma kieleni taittuu ko. melodiaan ja kuinka paljon käyttökelpoista saalista olen saanut kalasteluvaiheessa. Hyvätkin kalat menevät joskus hukkaan jos ne eivät palvele kokonaisuutta.

Uloskirjoitusvaiheen jälkeen tyhjennän taas pääni ja luen tekstin läpi. Mietin vielä kerran onko sanoituksessa mitään järkeä ja pelaako se varmasti yhteen sävellyksen kanssa. Jos se näyttää siltä että se toimii kokonaisuuden tasolla, ryhdyn tekemään viimeisiä korjauksia. Joskus mitään korjattavaa ei ole, mutta usein vaihdan vielä sanan sieltä, korjaan riimin tuolta tai saatan saada jonkun kuningasidean joka muuttaa koko laulun tai osan siitä toiseksi. Kun varsinainen sanoitustyö on tehty, jätän tekstin makaamaan (tietokoneen) työpöydälle ainakin muutamaksi tunniksi.

Lopulta palaan laulun pariin illalla tai vasta seuraavana päivänä, kun olen kerran jo sen hetkeksi unohtanut. Kun tulen takaisin paikalle otan mikrofonin käteen ja "laulan" kappaleesta ns. raakademon säveltäjälle. Demosta hän kuulee miten olen sanat sävellykseen sijoittanut ja missä on otettu vapauksia (jos on) ja hän kuulee missä olen venyttänyt jotakin kaksoisvokaalia kahdelle eri sävelelle etc. Tässä vaiheessa myös saan kätevästi tehtyä viimeiset pilkunviilaukset. Kun kuulen oman lauluni audiolta, se antaa taas uuden näkökulman (=kuulijan näkökulma) tekstiin.

---

Laulumelodian sanoittamiseen on muitakin työtapoja, eikä minun tapani kirjoittaa ole välttämälttä juuri sinulle se oikea!

Esim. Heikki Salo esitteli laululyriikan oppikirjassaan Kahlekuningaslaji, hieman toisenlaisen lähestymistavan: Hän kertoi tekevänsä melodiasta aina ensimmäiseksi rakennekartan, johon merkitsee ensin laulun osat allekain kokonaisrakenteen hahmottamiseksi, jonka jälkeen hän kirjaa ylös kuinka monta säveltä on kussakin säkeessä ja mitkä ovat niiden kestot ja sitten hän vielä merkitsee että missä kohdissa tavujen pitäisi olla painollisia. Näin hänelle syntyy laulusta metrinen kaavio josta käy ilmi minne kuuluu pitkä ja minne lyhyt tavu. Samassa kaaviossa on siis tavukartta ja laulun kokonaisrakenne.

Jotkut sanoittajat haluavat laulusta nuotinnoksen johon kirjoittavat. Tällöin heillä on käytössään valmiiksi tätä Heikin karttaa vastaava työkalu. Käytännössä ainostaan nuottien painoarvot näkyvät nuotinnoksesta huonosti. Pop/rock osastolla nuotteja voi olla kuitenkin aika hintsusti liikkeellä! ;)

---

Itse en osaa nuotteja juuri lainkaan, enkä soita mitään instrumenttia. Lisäksi kaikki matemaattiset kaaviot tuntuvat jotenkin vierailta. Sen sijaan kun melodia alkaa soida päässä se antaa omalle kirjoittamiselleni suuntaa ja parhaimmillaan tuntuu kuin laskettelisin jokea pitkin tai kuin olisin yhteydessä johonkin suurempaan luovuuden mereen.

Kannustan siis kaikkia etsimään itselleen sen sopivimman työtavan. Muiden kirjoittajien tekniikoita kannattaa kysellä ja tutkiskella, mutta sitten tehdä niinkuin itsestä tuntuu parhaalta.

PS:
Jorma Toiviaisen sanoin yksi asia kuitenkin on syytä pitää mielessä: "Valitettavasti teksti on sitä parempi, mitä enemmän sen kanssa viettää aikaa!"

torstai 19. kesäkuuta 2008

Laululyriikan metriikka pähkinänkuoressa

Minulta pyydettiin artikkelia laululyriikan metriikan perusteista. Tällä postauksella pyrin vastaamaan kaikkein yleisimpiin kysymyksiin. 

Erityisesti koitan valottaa niitä asioita, jotka itselleni olivat epäselviä silloin kun kirjoitin ensimmäisiä lyriikoitani.

Koitan ilmaista asiat mahdollisimman selkeästi, koska monet lukijoistani ovat pikemmin kirjallisuuden harrastajia kuin muusikoita. Muusikkolukijoilta pyydän sen verran apua, että oikaisevat rohkeasti jos minulta menevät termit jossakin kohtaa sekaisin.

---

Ihan ensimmäiseksi on sanottava että sanoittaja joka kirjoittaa tekstinsä aina valmiiseen sävellykseen ja omaa hyvän melodia- ja rytmikorvan, pääsee rakenteen osalta paljon helpommalla, koska tällöin säveltäjä on jo valmistanut sanoittajalle rytmisen muodon, eikä sanoittajan tarvitse kuin kirjoittaa teksti tähän valmiiseen kehykseen. Varsinainen ongelma onkin tässä tapauksessa se kuinka kirjoittaja pystyy kirjoittamaan tähän valmiiseen muotoon vapautuneesti, kielellisen rikkauden kärsimättä.

Enemmän työtä (mutta samalla liikkumavaraa) on sanoittajalla joka kirjoittaa tekstiä sävellettäväksi. Tällöin sanoittajan on hyvä tuntea keskeisimmät metriikan perusteet, jotta kykenee luomaan sanoitukselleen sellaisen rakenteen että se on ylipäätään sävellettävissä.

---

Ensimmäinen asia joka pitää tietää, on se että laulutekstit ovat pohjimmiltaan mitallista lyriikkaa jossa samat rakenteet toistuvat osioittain. Tämä tarkoittaa sitä että esim. laulun enimmäisen säkeistön(=A1) ensmmäisellä rivillä tavujen painot ja pituudet ovat suunnilleen samat kuin kertosäkeen jälkeisen säkeistön(=A2) ensimmäisellä rivillä. Tämä koskee myös jokaista seuraavaa riviä, eli jokaisella rivillä pitäisi olla aina pari siinä säkeistssä joka noudattaa tätä samaa kaavaa.

Jos näin ei ole, on kyseessä kokonaan uusi säkeistö, eli säkeistöstä A2 voisi tullakin B1, jolloin taas B1 -säkeistökin saattaisi vaatia itselleen parin ollakseen looginen.

Suomenkielessä paino on luonnostaan aina sanan ensimmäisellä tavulla ja jälkipaino sen jälkeen joka toisella.

Tavuja on kolmen mittaisia: lyhyitä, puolipitkiä ja pitkiä. Lyhyissä on yleensä vain yksi konsonantti ja yksi vokaali. Puolipitkät voi olla diftongejakin (=kaksi eri vokaalia peräkkäin: ai,ui,iu jne.) ja pitkät ovat melkein aina kaksoisvokaaleja. Junttikorva ei häiriinny kun puolipitkää tavua venytetään ja puolipitkä tavu taipuu jollallain lailla kestoltaan lyhyeenkin paikkaan, mutta jos lyhyttä tavua venyttää pitkäksi tai pitkää väännetään lyhyeksi niin se kuulostaa usein aika kököltä (ns. "kuusipuu = kusipuu" -ilmiö).

Näihinkin sääntöihin on kuitenkin lukemattomia poikkeuksia. Sanoja voi rytmittää myös niin että rivien keskellä on taukoja tai venytyksiä. Esim. yksi kaksoisvokaali voidaan venyttää vastaamaan vaikka kolmea pitkää tavua.

Sävellettäväksi sanoittavan tulisi tällaisissa poikkeuksissa silti jollain lailla onnistua välittämään tieto visiostaan myös säveltäjälle asti. Ellei sanoittaja ole kirjoittanut venytystä paperille tyyliin: "vaa-a-aa-aan" niin säveltäjän voi olla vaikea sitä itse oivaltaa. Jos teksti siis pitää sisällään kovin paljon tällaisia koukkuja, voi helposti syntyä käsitys että tekstissä ei mitään rakennetta olekaan.

---

Tavujen painotuksia VOI rikkoa! Mutta vain harkitusti. Martti Syrjä, Toni Wirtanen ja Kaija Koo, ovat toteuttaneet tätä menestyksellä. Rap-musiikin puolella tavujen painotusten "väärinkäyttö" on jo melkeimpä selviö.

Diftongit mahdollistavat varioimisen itse tavujen sijainnissa eli: "va-ri-oi-mi-sen" tai "va-rio-i-mi-sen" (esimerkki on hieman kömpelö mutta ajaa asian).

Diftongeillekin on olemassa sanakohtaiset kielitoimiston suositukset siitä kuinka tavut niihin "kuuluisi" laittaa, eli vaikka varioiminen on mahdollista, se ei tarkoita että se olisi kieliopillisesti oikein. Muistetaan kuitenkin että lauletussa kielessä noudatellaan puheen rytmiä eikä puhe aina tottele kielitoimistoa ;)

---

Laululyriikassa puhekielen käyttö on yleisempää ja hyväksytympää kuin runoudessa ja proosassa. Tämä johtuu nähdäkseni sen auditiivisesta luonteesta a siitä että ensimmäiset laulut levisivät aikoinaan suusta suuhun periaatteella.

Käänteiset sanajärjestykset (ja ns. runokieli) ovat laululyriikassa jo nykyään aika OUT, eli trendinä on mennä lähelle sitä kieltä mitä yleisö puhuu. Tähänkin on toki valtava määrä poikkeuksia. Joskus käänteinen sanajärjestys toimii teho- tai tyylikeinona. Jatkuva väärinpäin sanojen kirjoittaminen kuitenkin varsin epäluontevalta ja vaikeaselkoiselta kuulostaa ja siksi pois pitäisi siitä mieluummin pyrkiä.

---

Tavut ja painot saa helpoimmin natsaamaan työmelodian avulla (=vähän sama kuin kirjoittaisi valmiiseen säveleen, paitsi että työmelodiaa voi vaihtaa/muuttaa)

esim. ensimmäinen lause:

"minä olin väsynyt päätin mennä saunaan"

Tätä lauletaan läpi, uudelleen ja uudelleen kunnes se alkaa soida. Woela! Nyt sinulla on yhden rivin melodia. Kirjoitat säkeistön loppuun ja kun ryhdyt kirjoittamaan seuraavaa säkeistöä, laulat seuraavan säkeistön rivit paperille vuorotellen siten että ne vastaavat rytmisesti ylempiä vastineitaan. Periaatteeltaan vaikeasta asiasta ei siis ole kyse.

Yleensä säkeistöjen sisälläkin on yhteneväisyyksiä jotta biisin kyytiin olisi helpompi päästä. Joskus komeasti rakennettu säkeistö toimii sellaisenaankin. On myös mahdollista rakentaa biisi niin että vain osa säkeistöistä omaavat tällaiset vastinkappaleet. Jopa yksittäiset säkeet voivat omata vastineitaan ristiin rastiin, jos niin haluaa laulun rakentaa. Tällaisessa tapauksessa on jo melkein helpompaa jos sävellys on ensin olemassa, sillä rakenteen selostaminen säveltäjälle voisi muuten käydä jo aika vaikeaksi.

Rajoituksia on siis loppujen lopuksi hyvin vähän. Niistäkin mitä on, voi yleensä poiketa (hyvällä tai huonolla menestyksellä).

---

Yleisimmät lauluissa käytetyt perusrakenteet ovat:

aaa = säkeistö 1, säkeistö 2, säkeistö 3 (kaikki samalla kaavalla).
aaba = säkeisto 1, säkeistö 2, erilainen säkeistö ja säkeistö 3.
acacac = säkeistö 1, kertsi, säkeistö 2, kertsi, säkeistö 3 ja kertsi.
acacbc = (kahden ylemmän sekoitus) säkeistö 1, kertsi, säkeistö 2, kertsi, erilainen säkeistö ja kertsi.

-Nämä ovat sellaisia muotoja joihin ihmiset ovat jo tottuneet vuosien saatossa. Siksi esim. kertosäkeistöllä aloittaminen voi olla varsin hyvä herättäjä, koska se poikkeaa normaalista. Kaikenlaisia muitakin koukkuja voi kehitellä. Nämä edellämainitut eivät siis ole mitään kiveen kirjoitettuja muotoja vaan ainoastaan vakiintuneita käytäntöjä.

---

Yhteenveto:
Sama määrä tavuja säkeistöjen toisiaan vastaaville riveille, pitkät ja lyhyet tavut samoille paikoille. Venytyksillä ja diftongeilla voi hieman pelata tätä asiaa. Työmelodian käyttö helpottaa hahmottamista jos matemaattinen lähestymistapa tuntuu vieraalta.

Siinäpä se. Ja niin.. Nykyisin riimit ovat jo aika toissijainen asia. Enemmän merkitystä on kestoilla ja painoilla. Riimit kuulostavat hyvältä kun ne tulevat luontevasti. Kun metriikka on hallussa, niin riimitkin alkavat tunkea useammin paikoilleen. Se käy kuin itsestään, sivutuotteena.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Agatha Christie - Menestyksen salaisuutena kansantajuisuus

Katselin yhtenä päivänä televisiosta Agatha Christiesta kertovaa dokumenttia, jossa tutkimalla tutkittiin hänen kuuluisuutensa salaisuutta.

Jos jollekin kirjallisuuden harrastajalle on vielä epäselvää kenestä on kyse, olisi syytä hävetä. Agatha Christie on nimittäin kaikkien aikojen myydyin kirjailija heti William Shakespearen jälkeen. Agatha Christien kirjoja on myyty yli kaksi miljardia kappaletta ja käännetty ainakin 44 kielelle.

vielä 90-luvun lopussa ainoastan Raamattua oli käännetty enemmän kuin hänen kirjojaan Nykyään toki Harry Potterit vielä käännetyimpiä, mutta huomioitakoon että Agatha Christien ensimmäinen romaani (Stylesin tapaus) ilmestyi vuonna 1920, eikä silloin vielä ollut samanlaista markkinointikoneistoa edesauttamassa maailmanvalloitusta kuin nyt.

Agatha Christien menestys oli siis paljon suuremmassa määrin pelkästään kirjojen itsensä ansiota. Jokainen hänen kirjoittamansa tarina on todellinen pageturner. Niissä jokaisessa pätee vanha elokuvakäsikirjoittamisen nyrkkisääntö: "petaa, lataa, laukaise".

Suomennettuna:

  1. Petaa = Herätä mielenkiinto, luo miljöö ja alkutilanne joka jo kertoo lukijalle/katsojalle/kuulijalle että jokin on oudosti.
  2. Lataa = Vihjaa tai kerro lukijalle/katsojalle/kuulijalle suoraan että jotain tapahtuu ihan kohta.
  3. Laukaise = Täytä lupaus ja palkitse lukija/katsoja/kuulija siitä että hän on jaksanut odottaa.


Eli jos huoneessa on ovi auki, joku tulee sisään juuri silloin hänestä puhutaan selän takana pahaa. Jos pöydällä on ase, sitä käytetään viimeistään näytelmän lopussa.

Kiinnostava on juuri tuo välivaihe kun katsoja näkee kuinka se värään aikaan paikalle tullut henkilö seisoo ovella, mutta ei vielä sano mitään. Tämä on se vaihe jolloin Salattujen elämien jaksot yleensä päättyvät jatkuakseen seuraavalla kerralla jännästä kohdasta. Vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia.

Sama syy saa ihmisen katsomaan Salatut elämät seuraavana päivänä kuin mikä sai ihmisen käntämään sivua Agatha Christien kirjan kanssa yhä uudelleen ja uudelleen ja sen seurauksena valvomaan koko yön kunnes kirja on loppu.

Rautaisen dramaturgian tajun lisäksi Agatha Christien kirjoissa oli kuitenkin myös eräs toinen salainen ase. Se oli kieli. Äkkiseltään luulisi että tämän kaltainen menestyskirjailija kirjoittaisi poikkeuksellisen rikasta ja dynaamista kieltä, mutta sen sijaan Agatha Christie käytti mitä tavanomaisimpia ilmauksia ja vain vähän synonyymeja.

Kieli oli äärimmäisen helppotajuista ja yksinkertaista. Samat sanat toistuivat usein, etenkin silloin kun hän oli pakotettu käyttämään erikoisia sanoja. Näin hän opetti lukijalleen vähitellen sanan merkityksen niin ettei sitä tarvinnut enää myöhemmin erikseen miettiä. Agatha Christiellä oli ilmiömäinen kyky kirjoittaa selkeästi ja se helpotti lukijan uppoutumista itse tarinaan.

Kun kielelliset ilmaukset eivät häirinneet ja turha runoilu oli poissa, lukijan oli mahdollista seurata monimutkaisiakin juonellisia kuvioita, joita Agatha sitten viljelikin ja joihin hän oikeastaan koko elämäntyönsä perusti.

Koska kieli ei ollut pääosassa vaan kaikki kirjat tulivat tarina edellä, ne oli verrattain helppoa käännettävää, eivätkä kirjat kärsineet samanlaisesta kielellisestä köyhtymisestä kuin vaikkapa ranskalaisen Henri Mürgerin teokset, joissa tapa käyttää kieltä oli huomattavasti suuremmassa roolissa. Samasta syystä Agatha Christien tekstit olivat helposti sovellettavissa teatterikäyttöön ja sittemmin elokuviin.

Koska hän käytti yksinkertaista kieltä, kaikki ymmärsivät mitä hän halusi sanoa. Hän käytti myös paljon tunteen ilmauksia ja kuvasi tarkasti mitä kukakin henkilö tunsi sisällään. Henkilöhahmoihin samaistuminen oli siis helppoa myös. Useissa hänen romaaneissaan oli vieläpä useita eri henkilöhahmoja, jotka kaikki edustivat omanlaistaan ihmistyyppiä. Agatha Christie harrasti siis myös eräänlaista hakuammuntaa ja antoi lukijoilleen mahdollisuuden samaistua siihen henkilöön johon kulloinkin haluaa. Tässä suhteessa hän oli todella aikaansa edellä mitä tulee kohderyhmäajatteluun ja kuluttajaryhmien segmentointiin.

Ei ole täyttä varmuutta siitä oliko kaikki nämä asiat tarkoituksellisia. Sen tiedämme että nämä asiat tekivät hänen kirjoistaan maailmanlaajuisia myyntimenestyksiä. Joku voi silti olla toistakin mieltä. Jos Frank Sinatran menestymisen salaisuudeksi paljastettiin Mafia vasta nyt 2000 luvulla, niin ties mitä Agatha Christien takaa vielä voi paljastua. Jotkut asiantuntijat ovat sanoneet että hän toi esiin kirjoissaan sellaisia oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia, että ne herättävät kysymyksen siitä kuinka hän on nämä tietonsa hankkinut.

----

Mutta entä miten tämä kaikki liittyy sanoittamiseen ja laulujen kirjoittamiseen? Siten että myös laulunkirjoittajan on syytä ymmärtää että joissakin tapauksissa upeat riimit ja hienot kielikuvat saavat kuulijan ainoastaan tipahtamaan kärryiltä.

Joskus suoraviivainen tunteisiin vetoaminen ja helposti samaistuttava teksti tehoaa parhaiten. Joskus kieli saakin olla arkista ja helppotajuista. Joskus on tärkeämpää se mitä sanotaan ja missä järjestyksessä, kuin miten se sanotaan.

Kuulijan haastaminen älyllisesti ei saisi olla pelkkää vaikeaselkoisuutta. Paljon mieltä kutkuttavampaa on antaa selkeitä vihjeitä niin että kuulija todella odottaa saavansa vastauksen mielessä pyöriviin kysymyksiin.

Merkityksiä voi kyllä piilottaa tekstiin, mutta ennenkaikkea tekstissä pitäisi olla järkeä. Kun kuulija upottaa hampaansa kappaleeseen ja kuluttaa koko päivän kuunnellen sitä repeatilla ymärtääkseen sen sanoman läpikotaisin, olisi kurjaa jos hänelle jäisi käteen ainoastaan toteamus siitä että koko kappale onkin vain kasa satunnaisia, keskenään rimmaavia lauseita, joissa ei loppujen lopuksi ole mitään tolkkua.

Lauluntekijän tulisi pystyä perustelemaan jokainen tekemänsä ratkaisu. Vähintään hänen itsensä on tiedettävä, miksi teksti on hyvä ja mitä kaikkea hän on teokseensa sisällyttänyt.

Taiteilija joka ei tunne omaa teostaan on tekotaiteilija!

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.