sunnuntai 17. elokuuta 2008

Pekingin Olympialaiset ja Yang Peiyi muistuttavat Pauliina Kumpulaisesta

Jo jonkun aikaa itseäni on mietityttänyt ulkomusiikillisten asioiden tärkeysaste kun puhutaan musiikista. Toisessa blogissani tutkailin asiaa jo viime huhtikuussa hieman toiselta kantilta. Nyt tässä tapauksessa kuitenkin ulkomusiikilliset seikat ovat nousseet jo itse musiikin edelle ja kyse on puhtaasti ulkonäöstä.

Suomessa viimeksi näistä asioista on keskusteltu kunnolla silloin kun Pauliina Kumpulainen jolla oli käsittämättömän tarkka sävelkorva ja upea lauluaani putosi idols finaalista. Tuolloin monet arvelivat että hän olisi päässyt kisassa pidemmälle jos olisi ollut ruumiinrakenteeltaan solakampi. Yleisö kuitenkin enemmistöllä päätti ettei hän kelpaa kuultavaksi ja lopputuloksena kilpailun voitti Ilkka Jääskeläinen joka riitaantui lopulta levy-yhtiönsä kanssa ja josta ei sittemmin ole kuultu. Hänen ja hänen veljensä keikkakalenterin mukaan viimeinen "Show" on vedetty 2007 puolella.

Tämä Peking2008 tapaus on mielestäni törkeä juuri siksi että tämä koko maailman silmissä liian rumaksi leimattu tyttölapsi hoiti hommansa niin hyvin kuin mahdollista, jonka jälkeen hänen henkilöllisyytensä päätettiin pitää salassa. Lisäksi kunnia hienosta esityksestä yritettiin vielä vierittää aivan toiselle henkilölle, eikä yleisöllä ollut koko asiasta mitään hajua. Kyseessä oli siis tietoinen kusetus.

Löysin tästä asiasta kertovan artikkelin. Oman tukensa jutulle on antanut myös laulaja/lauluntekijä Vesa Salmi sekä teatteripölyä ja valoa. Englanniksi asiasta on kirjoitellut mm. telegraph ja BBC. Suomen valtamedioista tätä on puinut mm. Helsingin Sanomat. AV-matskua uutisesta on löytettävissä täältä (ennen uutista on joku huonekalumainos).

Jos haluatte tukea Yang Peiyitä ja olette sitä mieltä että tällainen toiminta on väärin, Spotatkaa tämä artikkeli, digatkaa tuo av-linkki, liittykää tähän fabook ryhmään ja keskustelkaa ihmisten kanssa tästä aiheesta.

Itse en hyäksy tämän tyyppistä toimintaa lainkaan. Mielestäni ei ole merkityksellistä laulaako lavalla missi vai mammutti, suloinen vai "ruma" lapsi (eikä lapsi muuten voi olla koskaan ruma?!). Minä haluan nähdä mieluummin lavalla rumia jätkiä jotka soundaa helvetin hyvältä (niinkuin Hurriganes aikoinaan), kuin niitä urveloita jotka vetää huulisynkkaa ja kuulostaa sen takia livenä samalta kuin levyllä (en mainitse nimiä). Minusta sen pitäisi riittää että musikaalinen lahjakkuus on tarpeeksi korkealla tasolla.

Yang Peiyita käy kyllä todella sääliksi. En voi edes kuvitella kuinka pahalta 7-vuotiaasta pikkutytöstä voi tuntua!

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Laura Moisio - laulaja/lauluntekijä tajuttoman mageella laulusoundilla!


Laura Moisio on 21v laulaja/lauluntekijä Tampereelta. Törmäsin hänen musiikkiinsa ensimmäisen kerran mikseri.netissä ja ihastuin ensimmäiseksi upeaan laulusoundiin ja koskettavaan tulkintaan.

Äänessä on todella koskettavia sävyjä ja yksinkertaisetkin sanat hänen laulaminaan saavat äkkiä tipan linssiin. Lauran oma sanoitustyyli pohjaa minimalistisen realistiseen ilmaisuun, jossa jännite teksteihin syntyy tulkinnasta ja tapahtumien viitekehyksestä. Pienille yksityiskohdille on annettu syvällisiä merkityksiä. Oma ehdoton suosikkini on mikseristä löytyvä biisi: "Mitä kuuluu?".

Laura on tehnyt omia lauluja jo pikkutytöstä asti. "Jos haluan kunnon naurut, luen 10v lauran kirjoituksia:D". Pianotunneilla on myös käyty ihan pienestä ja sitä kautta luontainen lahjakkuus on saanut tuekseen teoreettista pohjaa.

Varsinainen sysäys omien biisien tekoon syntyi kuitenkin vasta rippikoulussa 2003, jossa Laura tutustui Perttu Tuomaalaan (tunnetaan myös nimellä dj tuntematon), jolla oli kotona omat nauhoituskamat. Perttu on nyt aikuisiällä perustanut oman tuotantoyhtiön, Preal Musicin ja toimii edelleen Lauran ensisijaisena tuottajana.

Laura itse on erittäin tekstiorientoitunut lauluntekijä ja tulkitsija: "sanoitukset ovat ne jotka merkitsee. Ei sinänsä ole väliä mistä biisi kertoo, kunhan sanat tulevat suoraan sydämestä. Silloin kun itsellä tulee tippa linssiin omaa biisiä soittaessa, tietää sen olevan aito ja luultavasti kolahtavan myös muihin".

Vaihto-oppilasvuoden jälkeen Lauralta syntyi myös englannin kielistä musiikkia, mutta suomi tuntui lopulta kuitenkin luontevammalta: "Omat ajatukset on helpompi pukea sanoiksi omalla äidinkielellä".

Parina viime vuotena, Laura ei ole keikkaillut paljoakaan, muutamia yksityistilaisuuksia lukuunottamatta: "Vuodet ovat tehneet kuitenkin hyvää, kuunnellessa muita artisteja, selkeyttäessä ajatuksia omasta musiikista, ja kehittäessä itseäni laulajana sekä lauluntekijänä".

Väliajallakin Lauran pöytälaatikkoon on syntynyt runsaasti materiaalia ja tavoitteet ovat juuri nyt todella korkealla. Laura sovittelee parhaillaan laulujaan yhdessä uuden bändin kanssa ja lähiaikoina on luvassa katiivisempi keikkailukausi. Laura kertoo saavansa live-esiintymisistä sellaista virtaa, ettei sitä voi oikein verrata mihinkään muuhun. Veri vetää lavalle, eikä sille voi mitään. Tähtäimessä on siis päätoiminen keikkailu ja levytyssopimus!

Lauran musiikkia on kuultavissa mikseri.net:issä, sekä My Spacessa.
Kuunnelkaa ja kommentoikaa!!!!

maanantai 4. elokuuta 2008

Tarinamuoto kestää parhaiten ajan hammasta

Eräänä päivänä tutkailin tekstiarkistojeni vanhimpia tekeleitä jotka minun tapauksessani on kirjoitettu vuoden 1999 kieppeillä. 

Minua nauratti ja vähän punastuttikin välillä, mutta joukossa oli muutamia yllättävän hyviäkin. Lopulta aloin miettiä että miksi nuo muutamat poikkeukset toimivat edelleen?

Huomasin että suurin osa niistä teksteistä jotka vaikuttivat kaikkein hirveimmiltä (ja noloimmilta) raapusteluilta, olivat juuri niitä jotka olin kirjoittanut tunnemyrskyssä "minä"-muotoon, siten että myös päähenkilönä olin minä itse ja vielä tässä ja nyt eli preesensissä. Monet olivat jopa niin rehellistä tilitystä että alkoivat mennä jo parodian puolelle.

16-vuotiaan teinin "minä" on siis jo tämän päivän näkökulmasta aivan liian naivi, enkä enää pystynyt samaistumaan hänen puheisiinsa. Vika ei aina ollut edes siinä mitä hän sanoi, vaan siinä miten hän asioita käsitteli. Kuluneimmatkin kliseet olivat tuolloin vielä suuria oivalluksia. Se mikä silloin tuntui syvälliseltä, näytti nyt vain typerältä yleistämiseltä.

Toisaalta tulin ajatelleeksi että ehkä olen vain kasvanut kohderyhmästä ulos? Osaa näistäkin teksteistä voisin nimittäin kuvitella (pienin muutoksin) vaikkapa Kristiina Braskin suuhun. Hänen kohderyhmänsä voisi olla juuri sopivaa ikäluokkaa, vaikka itse saisinkin jo omista kliseistäni ihottumaa ;-)

Kun tarkkailin niitä tomivampia tekeleitäni huomasin, että "minä", joka oli asettunut sivusta tarkkailijan asemaan, olikestänyt selvästi paremmin ajan hammasta.

Kun päähenkilö, tai keskipisteessä oleva tapahtumasarja oli oman itsen ulkopuolella, on sitä ehkä ollut helpompi tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi teksteissä, joissa lähtökohtana on ollut jokin todellinen asia, on paperille tallentunut paljon tiedostamatontakin. Asioita jotka olivat pakottaneet tarttumaan kynään, mutta jotka itsekin vasta nyt, jälkikäteen tekstiä lukiessa, voi ymmärtää.

Sivustakatsojaksi asettautuminen, asettaa pääpainon kertojan sijaan tarinalle, jolloin lukija/kuulija voi keskittyä pelkkään sisältöön jos niin haluaa. Tällöin kuulijan ei välttämälttä tarvitse kokea fyysistä kertojaa (=artistia) mieleisekseen, kuten "minä"-muodon kanssa lähtökohtaisesti pitäisi olla. Riittää että kuulija pitää laulusta.

Ulkopuolista kertojaa onkin tullut eniten käytettyä juuri tapahtumien kuvaamiseen, silloin kun olen halunnut samalla ottaa niihin kantaa. Varsinkin punk-osasto on kestänyt tässä suhteessa hyvin, koska kannanoton kohteena olevat asiat eivät ole 90-luvun lopusta muuttuneet juuri miksikään.

Tällaista tänään. Saapi nähdä miltä tämän päivän tekstit vuosien päästä näyttävät :)

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.