torstai 25. joulukuuta 2008

"Hyvän biisin" kirjoittaminen?

Jokainen (pidempään asiaa harrastellut) lauluntekijä tietää tilanteen jossa vuotta aikaisemmin tehty mestariteos alkaakin yhtäkkiä tuntumaan arvottomalta. 

Aika on ehkä ajanut biisin ohi tai sitten itse on kasvanut siitä yli, tai ehkä oma vaatimustaso on omien taitojen kehittyessä kasvanut niin että vanha materiaali tuntuu huonolta. Sitä vertaa ehkä automaattisesti tämänhetkiseen tasoon, mutta onko siinäkään lopulta mitään järkeä?

Hyvän biisin kirjoittaminen on monitahoinen haaste: Ensinnäkin pitäisi pättää mitä "hyvällä biisillä" tarkoitetaan ja sitten vielä päättää että kuka päättää mikä on hyvää ja mikä huonoa. Vaihtoehtoja on pääsääntöisesti kaksi; eli taiteilija ja hänen yleisönsä. Se joka taidetta tekee, tai se jolle taidetta tehdään.

Jos taiteilija taiteilee vain itselleen, hän saattaa omasta vaatimustasostaan riippuen pitää aivan kaikesta tai vihata jokaista teostaan. Kumpikaan näistä vaihtoehdosta (varsinkaan ensimmäinen) ei luultavasti useinkaan johda kovin arvostettuun asemaan biisintekijänä. Silloin kun taiteilija tekee teoksensa yleisölle hänellä menee todennäköisesti paremmin. Tällöinkin hänellä voi silti olla yleisönsä kanssa täysin eri käsitys siitä mitä "hyvällä biisillä" tarkoitetaan.

Jo viimekertaisessa postauksessani toin esiin ajatuksen siitä että teoksen arvon määrittäjä ei välttämälttä olekaan (tai sen ei ehkä pitäisi olla) vain biisintekijän tämänhetkinen taso, etenkään silloin kun tarkoitus on tehdä musiikkia toisten kuultavaksi tilauskappaleista puhumattakaan. Jos biisi on tarkoitettu esitettäväksi humppakeikalla, on oikeastaan herttaisen yhdentekevää mitä mieltä rock-yleisö siitä on! Jos biisi on kovan luokan kirkonpolttoheviä niin haittaako jos mummolla menee sydän kurkkuun?

Hyviä biisejä on siis monenlaisia: On hyviä biisejä jotka ovat hyviä vain tietyssä tilanteessa ja tietyssä ajassa. On sellaisia hyviä biisejä jotka koskettavat massoja, mutta eivät pärjää lähikontaktissa ja on sellaisia hyviä biisejä joista tykkää vain 500 ihmistä, mutta kappale saa niistä 200 itkemään tai nauramaan ääneen ja sellaisia hyviä biisejä joista diggaa elinaikanaan vain maestro itse.

Lisäksi on suuri joukko hyviä biisejä jotka ajavat asiansa paremmin kuin muut, vaikka eivät (muilla mittareilla) kovin hyviä olisikaan. Sellaisia ovat vaikkapa Grandiosa Pizza, joka myy pizzaa paremmin kuin mikään muu biisi Suomessa ja Häämarssi, joka on varmasti Suomen (ja varmaan muutaman muunkin maan) suosituin hääkappale. Niillä ei ehkä ole arvoa oikein missään muussa yhteydessä, mutta siinä mihin ne on tarkoitettu ne on sitä ihan parasta priimaa.

Koen itseni onnekkaaksi sen vuoksi että pidän jotakuinkin kaikenlaisesta musiikista ja ymmärrän että jokaiseen tyylilajiin sisältyy omat niksinsä ja rajoituksensa. Jokaisessa tyylilajissa biisiltä odotetaan sen ominaispiirteisiin kuuluvia asioita ja usein biisillä on jokin tehtävä (kuten vaikka iskelmässä). Siinä missä kunnon iskelmää on vaikea synnyttää ilman rakkaustarinaa niin kantaaottamaton punk-biisi ei välttämälttä oikein tunnu "kunnon punkilta". Pelkistetysti voisi sanoa että biisi on hyvä silloin kun se täyttää tarkoituksensa - oli tarkoitus sitten mikä hyvänsä.

Jos biisintekijällä on tyylitajua, hän voi(si) hyvinkin kyetä tekemään hyvän tanssihitin, vaikka olisi itse reggei-miehiä. Näin jopa siinä tapauksessa että hän ei itse pystyisi kuuntelemaan kyseistä teostaan. On täysin mahdollista kyetä huippusuoritukseen silloin kun tekijä tietää mitä häneltä odotetaan. Muulloin onnistuminen voi olla melko vaikeaa.

Omassa kirjoittamisessani pyrin aina tiedostamaan mitä olen tekemässä. Jos olen kirjoittamassa iskelmää, niin koitan pitää mielessäni miltä iskelmän (käsitykseni mukaan) odotetaan kuulostavan. Rajoja venytän oman arviointikykyni ja kunkin projektin kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niin pitkälle kuin tekee mieli tai on tarvis. Riskinotto voi olla toisessa projektissa suuri virhe. Toisessa juuri se erottaa jyvät akanoista. Tässä mielessä tyylitajun ohella myös tilannetaju on ensiarvoisen tärkeää.

Toisaalta tärkeää on myös osata sanoa ei, silloin kun hankkeesta on mahdotonta inspiroitua: Minulle esimerkiksi olisi täysin mahdotonta inspiroitua rasististen tai jotain yksittäistä kansanryhmää loukkaavien tai niitä vastaan kiihottavien laulujen tekemisestä. Sen sijaan saattaisin hyvinkin mieluusti möyhäistä useampaakin poliittisesti arkaluontoista aihetta.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Älä hauku omaa teostasi, se on yleisön tehtävä!

Vexi Salmen aikoinaan Irwinille sanoittama kappale: En kerro kuinka jouduin naimisiin oli muinoin Irwin Goodmanin ensilevytys.

Juuri tuo kappale avasi parivaljakolle aikoinaan monta ovea. Oheisessa videopätkässä edesmennyt Aki Sirkesalo laulaa oman tulkintansa ko. biisistä, jonka jälkeen hän keskustelee Vexin kanssa hieman laululyriikan tekniikasta. Vexi intoutuu haukkumaan oman tekstinsä maanrakoon :)

Pätkän voi katsoa täältä.

Erityisen kiinnostavaa tässä on juuri se että ilman tuota biisiä koko kaksikosta ei ehkä ikinä oltaisi kuultukaan. Keskustelussa on toinenkin hauska piirre, sillä kun Aki esittelee ajatuksensa siitä kuinka taitojen karttuessa ideat loppuvat, niin Vexi toteaa saman asian hieman toisin sanoin ja lisäksi vielä heittää että sitten aletaan kierrättämään vanhoja ideoita!

Kiintoisaa sinällään on myös se että Vexi on monessa yhteydessä kertonut kuinka hänet laitettiin monta vuotta tämän kappaleen syntymisen jälkeen opiskelemaan dramaturgiaa Aristoteleen runousopista, kun hän siirtyi Musiikki-Fazerille InHouse-sanoittajaksi. Kuitenkin tämä kyseinen biisi on kuin suoraan dramaturgian oppikirjasta. Ei ainoatakaan dramaturgista ristiriitaa missään ja tekstiin on vielä hyvin selkeästi rakennettu alku keskikohta ja loppu. Lisäksi käsikirjoituspuolella paljon käytetty jännitteen rakentamisen kultainen järjestys: petaus, lataus ja laukaisu on helposti erotettavissa ko. tekstissä.

Ampuessaan oman tekstinsä alas Vexi tulee vahingossa pilkanneeksi koko Suomen kansaa, tai ainakin sitä osaa joka pitää teosta mestariteoksena (heidänhän pitää olla tyhmiä kun sellaisesta tykkäävät). "Taiteellinen tuhnu" tuskin olisi kuitenkaan kantanut noin pitkälle, joten saattaahan olla että Veksi on vain väärässä arvioidessaan omaa teostaan. Ehkä hän ei näe tekstissään niitä asioita jotka kansa on aikanaan nähnyt, tai ehkä liiallinen perehtyminen sanoittamisen teknisiin seikkoihin on hämärtänyt näkökulmaa niin, että metsää on enää vaikea nähdä puilta. Tiedä sitten. Henkilökohtaisesti uskon että Vexi halusi vain vähän provosoida ja ehkä hieman näpäyttää nuorta Aki-poikaa joka pyrki keskustelemaan hänen kanssaan (potentiaaliltaan) tasavertaisena tekstittäjänä ;)

Otin tämän esimerkin käsittelyyn siksi että haluaisin muistuttaa kaikkia sanoittajia (myös itseäni) siitä että tekstin arvo (tai arvottomuus) ei lopulta aina ole niissä asioissa missä itse niiden kuvittelee olevan. Tekstin elinikä määräytyy aina sen mukaan millaista vuoropuhelua se aiheuttaa kuulijan ja tekstin itsensä välille. Se mitä kirjoittajan ja tekstin välillä joskus oli on tuolloin jo herttaisen yhdentekevää.

Hitti voi olla vain sellainen biisi johon todella moni ihminen voi rakastua. Se ei välttämälttä ole ollenkaan sama asia kuin "hyvä laulu". Itseni tekemistä kappaleista ne mun omat lempparit eivät välttämälttä ollenkaan ole niitä joista on tehty kustannussopimus. Se johtuu siitä että minun ja tekstin välillä oleva dialogi on niissä tapauksissa usein sellainen että vastaavaa ei ehkä voikaan syntyä toisen kuulijan ja tekstin välille, tai ainakin sen syntyminen vie joltain muulta enemmän aikaa, mitä taas ei ole ennenkuin pääsee voimasoittolistalle.

Melkein jokainen hittibiisi on siis tässä mielessä Vexin sanoin "taiteellinen tuhnu". Itse en kuitenkaan menisi omia tekstejäni ampumaan tuolla tavalla alas. Se aiheuttaisi turhaa vaivaantumisen tunnetta kaikissa jotka lauluistani pitävät ja todennäköisesti olisin vieläpä väärässä. Lähtökohtaisesti työpöydältä ei ikinä lähde mitään, mihin en olisi ainakin sillä hetkellä tyytyväinen. Muutaman vuoden kuluttua voisi ehkä sanoa samat asiat toisin, mutta se ei tee jo tehdystä teoksesta yhtään sen huonompaa, tai ainakaan vähemmän arvokasta. Muutamassa vuodessa sitä voi vaikka jo unohtaakin ne syyt miksi silloin on tehnyt tekstin juuri sellaiseksi kuin se on tehty. Ihmiset kuitenkin olettavat kirjoittajan aina olevan tekstinsä paras asiantuntija. Jos hän sanoo että se on paskaa, se voi äkkiä ruveta näyttämään muidenkin mielestä siltä.

Henkilökohtaisesti pidän Vexi Salmen sanoittamasta materiaalista parhaimpana juurikin Irwin-tuotantoa. Muu iskelmäosasto on omaan korvaani aivan liian hajutonta ja mautonta. Taidon puutteesta se ei kuitenkaan ole kiinni sillä esim. Trio Niskalaukaukselle Vexi teki Rajaportti(?) albumille biisin nimeltä: "Älä enää lyö" joka kyllä on edelleen ehtaa tavaraa kaikessa kantaaottavuudessaan. Ei yhtä hyvin provosoivaa kuin Irwin-matsku, mutta hienosti paketoitu ja eheä biisi, josta hyvin välittyy se mitä biisillä ollaan sanomassa.

Tämän videoklipin nähtyäni jäin kuitenkin miettimään että onkohan tuossa nyt sitten vain kierrätetty vanhoja ideoita: Viina sekä miehet jotka hakkaavat perheitään ovat kuitenkin sellaisia asioita jotka aikanaan Irwin-tuotannossa toistuivat hyvinkin usein. Ehkä Vexi kuitenkin ideoiden kierrätyksellä tarkoitti enemmänkin kuvaston ja miljöiden kierrättämistä. Noh.. Tiedä sitten.

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.