keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mistä on kyse kun itsensä markkinoiminen hävettää?

Kun taiteilija haluaa elää tekemisellään, on väistämättä ruvettava pohtimaan toiminnan taloudellista kannattavuutta. Moni kuitenkin karsastaa itsensä markkinoimista. 


Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö esimerkiksi laulaja-lauluntekijä haluaisi elää tekemällään musiikilla, vaan taustalla on muut syyt. Yksi niistä on se, että osa taiteilijoista eivät oikein tunne oloaan kotoisaksi myyntimiehen roolissa ja itsensä markkinoiminen hävettää.

Ilman myyntiä ei kuitenkaan raha liiku.

Tällaisessa tilanteessa taiteilijalla on muutamia vaihtoehtoja: Joko hän voi jäädä harrastelijaksi, tai sitten hän voi palkata avukseen managerin. Kolmas vaihtoehto on pyrkiä häpeästä eroon, joko rohkaistumalla tai parantamalla tuotetta jos siinä on vikaa.

Harvoin taiteilija on toivoton tapaus markkinointimiehenäkään, varsinkaan jos puhutaan esiintyjistä, jotka ovat tottuneet olemaan valokeilassa. Väitän, että valtaosa niistä esiintyjistä, jotka lehtiemme palstoja koristavat, ovat taistelleet tiensä parrasvaloihin. 

Julkisuus ei toki ole itseisarvo (ellei kyse ole huomiohakuisesta persoonallisuudesta), vaan enemmänkin työkalu, jota tarvitaan uskottavuuden rakentamiseen. Varsinkin nuorisokohderyhmien keskuudessa fanittaminen tapahtuu sopulimaisissa laumoissa ja median lellikeistä tulee helposti yleisön suosikkeja ja päinvastoin. 

Tuotteen pitää kuitenkin olla kunnossa, jotta se kelpaisi millekään yleisölle. Jos omat biisit eivät ole tarpeeksi hyviä, on parempi soittaa covereita tai kerätä kunnon tiimi tekemään parempia originaaleja. Jos teksit ovat huonoja, on aika ottaa avuksi ammattisanoittaja. Jos vika on sävellyksissä kannattaa hankkia parempia. Olipa paketissa sitten mikä hyvänsä asia rempallaan, on aivan varmaa, että jos esiintyjällä/yhtyeellä on motivaatiota ja lahjoja, niin joku osaava ottaisi tontin mielellään hoitaakseen jos siihen annettaisi mahdollisuus. 

Se että taiteilija siirtyy joissain asioissa toteuttavalta tasolta strategiselle tasolle ja tekijästä tilaajaksi, ei suinkaan tarkoita että samalla luovutaan taiteellisesta kunnianhimosta tai omasta äänestä. Tilanne on pikemminkin päinvastainen. He joille minä olen kirjoittanut tekstejä, ovat sanoneet kyselijöille, että "Samuli pukee mun ajatukset sanoiksi paremmin kuin mä ite". Jos näin ei olisi, ei hommassa olisi paljoakaan järkeä. Tilaustöissä kyse on siis edelleen pitkälti heidän ajatuksistaan ja ambitioistaan. Hyviä, valmiiksi suuhun sopivia pöytälaatikkobiisejä löytyy harvoin. Sama koskee valokuvia, grafiikoita ja kaikkea muutakin. Custom on uusi musta ja kokonaisuus ratkaisee.

Jos jokainen tiimin jäsen keskittyy tekemään sitä mitä parhaiten osaa, sen sijaan että koittaa väkisin hoitaa myös osa-alueita, joissa on keskinkertainen tai jopa huono, päästään varmimmin lopputulokseen jonka markkinoiminen ei hävetä. Kun taiteilija ja koko tiimi tietää että lopputuote on timanttia, sitä haluaa luukuttaa ja tuoda esiin joka paikassa! Biisien pitää olla niin kovia, että niiden takana voi seistä vaikka mikä olisi. Lopputulos on tärkein, ei se mitkä ovat tekijänoikeusprosentit (100% nollasta on kuitenkin tosi vähän)!

Kun vielä silloinkin, kun kappaleista saa rehellisen paskaa palautetta, tuntuu siltä että vastapuoli on ihan selvästi väärässä eikä vain tajua hyvän päälle, ollaan siinä tilanteessa, jossa tuote alkaa olla kunnossa!

Saadakseen itselleen yleisöä on taiteilijan ja hänen tukijoukkojensta kuitenkin tehtävä lujasti töitä. Homma alkaa ruohonjuuritason keikkamyynnistä ja ensimmäisten kuulijoiden sitouttamisesta livenä tai internetissä. Monella homma kusee jo tässä vaiheessa, koska jos fania ei tänä päivänä arvosteta, vaihtaa yleisö helposti suosikkinsa johonkuhun interaktiivisempaan, joka on vuorovaikutuksessa seuraajiensa kanssa kokoajan. Jos itseltä ei interaktiivisuus onnistu, niin suosittelen etsimään yhteisömanagerin tai opettelemaan, mieluiten molempia.

Moni taiteilija haluaa ajatella, että musiikki puhukoon puolestaan, mutta ei sisäistä sitä tosiasiaa, että puhe on turhaa ilman yleisöä. Itseään on siis pakko markkinoida.

Toisaalta sellaistakin perseilyä näkyy, että kun ensimmäinen keikka on saatu, niin se kämmätään epäammattimaisella toiminnalla. Ei treenata, juodaan talon piikkiin niin paljon kaljaa kuin pystytään, soitetaan huonosti ja mennään keikalle puutteellisella kalustolla niin, että jos vahingossa soittaisikin hyvin niin se kuulostaa huonolta koska laitteet ovat riittämättömät.

Tällainenkin toiminta on yhdenlainen suojamekanismi. On helpompi ottaa vastaan negatiivinen palaute vasemmalla kädellä hoidetusta hommasta kuin tosissaan tehdystä yrityksestä.

Oikeasti bändin tai artistin pitäisi suhtautua jokaiseen keikkaan kuin se olisi Voice Of Finlandin esikasinta, missä jokainen yleisön edustaja pitäisi saada kääntymään. Jokaista keikkaa pitäisi myös markkinoida itse, eikä jättää sitä yksinomaan järjestäjän huoleksi, sillä varmimmin uuden keikan saa, jos tupa on täynnä.

Pitää ymmärtää, että keikkapaikan omistaja ei tee hyväntekeväisyyttä, vaan esiintyjän tehtävä on kerryttää joko lipputuloja tai kasvattaa alkoholimyyntiä. Yleensä mieluiten molempia. 

Hyvä tuote on hintansa väärtti, eikä sen markkinoiminen hävetä. Jos taas tuntuu, että homma on kesken ja kokonaisuudessa jokin rempallaan, ei oikein tekisi mieli huudella asiasta kenellekään. Itseään kun kauppaa esiintymään, pitäisi olla enemmän annettavaa kuin mitä keikasta saa.

Siitä on kyse kun itsensä markkinoiminen hävettää.
Vika on joko tuotteessa tai itsetunnossa. 

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2018.