lauantai 13. huhtikuuta 2019

Voihan diversiteetti ja monikanavaisuus!

Maailma muuttuu kovaa vauhtia. Kuulemme juuri nyt viimeisten mono- ja oligopopolien kuolinhenkäyksiä. 


Monopolit ja oligopolit ovat kuin kulttuurisia dinosauruksia, joiden on vain aika kuolla pois.

Nyt on diversiteetin ja monikanavaisuuden aikakausi. Pitää sopeutua. Yritysten pitää lakata kilpailemasta ja pyrkiä sen sijaan löytämään tapoja tehdä yhteistyötä.

Pitää löytää uusia markkina-alueita toimialojen yli. Ei taistella verissäpäin markkinaosuuksista, sillä vaikka joku firma saavuttaisikin dominanssin, kehitys ajaa niin nopeasti ohi, että vaiva on tuskin sen arvoista.

Uskon Sinisen meren strategiaan.

Digitaalisen vallankumouksen jälkeen parhaiten ovat menestyneet yritykset, jotka ovat:

  • kyenneet laajenemaan horisontaalisesti ja seisovat monen jalan varassa 
  • osaavat uudistua ja kehittää toimintaansa nopeammin kuin muut 
  • etsivät mieluummin tapoja tehdä kaikkien kanssa yhteistyötä kuin kilpailevat
  • pyrkivät löytämään oman paikkansa ekosysteemissä differoitumalla.

Monen jalan varassa seisovasta, alati uudistuvasta firmasta erinomainen esimerkki on mm. Google, jolla on hakukoneen kyljessä vaikka mitä softapuolen liiketoimintaa, Chomebookia, Androidia, YouTubea, Gmailia, mainoksia ja vaikka mitä sellaista, mitä emme edes tule ajatelleeksi.


Ykkönen, kakkonen ja kolmonen

Kuka muistaa vielä sitä aikaa kun televisiossa oli kolme kanavaa: ykkönen, kakkonen ja kolmonen? Jessus että sitä tuntee olonsa vanhaksi kun miettii, että itse on vielä sitä ikäpolvea, joka muistaa vanhan lankapuhelinnumeronsa ulkoa.

Nuori polvi ei edes tiedä, että joskus puhelinnumeron saattoi omistaa vain, jos taskussa oli puhelinosake! :D Jonnet ei oikein hahmota sitäkään, mitä hyötyä ylipäätään oli puhelimista, joilla pystyi soittamaan vain ollessaan kotona! Puhelinhan on sitä varten, että kavereihin saa kontaktin missä tahansa!

Niin ne ajat muuttuu! :D

Monikanavaisuus on muuttanut media- ja viihdebisnestä peruuttamattomasti

Luultavasti kaikkein koviten siirtyminen uudelle aikakaudelle on vaikuttanut mediapeliin ja viihdebisnekseen. Ykkösen, kakkosen ja kolmosen aikaan kaikki katsoivat lauantai-iltana napakymppiä, eikä heruttelukuvat IG:ssä vienyt hömpältä huomiota.

Multitaskaaminen TV:n ääressä tarkoitti sitä, että äiti kutoo samalla villasukkaa ja iskä lukee sanomalehteä. Hyvin toimeentulevassa perheessä perheen teini saattoi ehkä plärätä samalla suosikkia, mutta yleensä kaikki tapitti silmät killissä Kari Salmelaisen juontoa, spekuloiden että onkohan se tällä kertaa vähän juovuksissa vai miksi se tollalailla sopertaa.

Sovinismi telkkarissa oli ihan OK ja Speden Spelien Spelityttöinä palloja vatkasi vuoroin minkäkin vuoden missit ja niiden lomassa tietty myös myöhemmin radiotoimittajana tunnetuksi tullut Annika Metsäketo!

Jos 90-luvulla olisi jäänyt Metsolat tai Kauppaneuvos Paukku katsomatta, niin seuraavana päivänä olisi ollut ihan ulkona siitä mistä kaikki muut lounaalla puhuvat.

Median valta on pilkottu tuhansiin osiin 

Medialla ei ole enää samanlaista valtaa kuin ennen. Suurimmatkin mediatalot hallitsevat enää murto-osaa kaikesta palstatilasta ja ruutuajasta.

Ennen muinoin TV-yhtiöiden portinvartijat saattoivat hyvinkin voimakkaasti sanella, kenestä tulee tähti ja kenestä ei. Kanavia oli vain nyrkillinen, joten jo yksikin TV-esiintyminen saattoi tehdä wannabeesta kiintotähden kertaheitolla.

Nykyisellään televisiot kilpailevat ruutuajasta jokaisen suoratoistopalvelun, tubettajan ja IG-julkimon kanssa. Samaa aikaa ovat jakamassa myös superrealistiset seikkailu-, rooli- ja sotapelit, joita pelataan niin tietokoneella kuin konsoleillakin.

Kännykkäkin on yhtä lailla peliväline ja silläkin katsotaan YouTube-videoita ja kuunnellaan musiikkia. Kaikkialla on niin kauheasti kaikkea ja sitä tulee joka tuutista, että sellaista huomioarvoa ei yksinkertaisesti ole enää saatavilla kuin mikä vielä 90-luvulla oli mahdollista.

Musabisneksessä monikanavaisuus on POP!

Musabisneksessä monikanavaisuus on osaltaan hyväkin asia. Hommat meinasi jo mennä aika pahasti pois raiteiltaan kun 2000-luvun alkupuolella piratismi alkoi syödä biisintekijöiden leipää niin nopeasti, että koko musiikin tekemisen taloudellinen mielekkyys oli uhattuna.

DC++ lauloi ja jengin oli helpompi imuttaa musat laittomasti netistä kuin ostaa sitä. Sitten tuli onneksi Spotify ja muut nykyiset suoratoistopalvelut, jotka hieman ovat palauttaneet uskoa siihen, että lauluntekijänäkin voi joskus jotain voita saada leipänsä päälle.

YouTubekin lopulta taipui Suomen tekijänoikeuslain, sekä Teoston edessä ja päästiin yksimielisyyteen meille biisinikkareille niin tärkeistä korvauksista. Lisää aiheesta täällä.

Nyttemmin musabisnes on lähtenyt uuteen nousuun ja rahaa pyörii enenevissä määrin taas muuallakin kuin livekeikoilla. Vaikka isot yhtiöt pyörittävätkin kenttää, ei niillä enää nykyisellään ole enää aivan samanlaista mahtia kuin menneinä vuosina.

Musabisneksen evoluutio

Sony, Universal ja Warner omistavat edelleen n. 60% maailman kaikista levymerkeistä, mutta joutuvat tekemään uskomattomalla frekvenssillä yritysostoja ylläpitääkseen oligopoliaan. Kyseessä on kuitenkin mainettaan ystävällismielisempi kuvio, sillä ison yhtiön sateenvarjon alla voi olla ihan mukavakin olla. Käsitykseni mukaan isoveljien omistamista pikkuyhtiöistä ainakin suurin osa toimii melko autonomisesti, hieman samaan tapaan kuin kunnat Suomen lipun alla.

Tämä on juuri sitä diversiteettiä, jota tarvitaan että isot yhtiöt voivat ylipäätään pysyä pystyssä. Jos ne eivät pyrkisi pienten kanssa symbioosiin, pikkufirmat söisivät isojen bisnekset elävältä. Niitä olisi vain aivan liikaa. Yritysostojen avulla markkinaosuus säilyy ja dinosaurukset pysyvät vielä ainakin jonkin aikaa elossa.

Mun, VININ ja Heikki Vihersalon EVOLUUTIO MUSIC tekee hommaa vähän erilailla. Me ollaan ainakin vielä toistaiseksi täysin riippumattomia ja paiskitaan hommia ihan kokonaan signaamiemme artistien piikkiin.

Se mikä nykyaikaisessa monikanavaisuudessa on hyvää, on se, että nyt kun kaikki musiikki on muuttunut aineettomaksi, niin kallis levyjen painattaminen on muuttanut pelikentän pysyvästi sellaiseksi, että pikkutoimijoidenkin on (teoriassa) mahdollista pärjätä.

Enää ei ole olemassa musiikkiteollisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Musiikkia ei mekanisoida, eikä levyjä paineta. Kustannuksia ei synny enää fyysisestä jakelustakaan, vaan biisistä voi tehdä virallisen julkaisun ilman suuriakaan taloudellisia panostuksia.

Monikanavaisuuden ongelmia

Ongelman tietenkin muodostaa se, että kaikki amatöörit on ammattilaisten kanssa samassa poolissa ja se pooli on helposti keskisuuden valtameren kokoinen. Miten yksi pisara meressä voisi mitenkään erottua?

Jotta joukosta erottuu edukseen on ihan pakko markkinoida ja käyttää siihen ihan oikeaa rahaa. Isoilla yhtiöillä on siihen varaa, mutta varsinkaan yksittäisillä omakustanneartisteilla harvemmin rahkeet riittää.

Monikanavaisuus on kuitenkin POP, koska kaikki kanavat eivät ole minkään ison yhtiön hallussa. Jos biisinsä tuuppaisi jokaiseen kanavaan, voi tuurilla ehkä saadakin lumipallon pyörimään edes yhdessä.

Suosittelen silti valtavan työmäärän ohella panostuksia tiedotukseen ja markkinointiin, jokaiselle joka staraksi halajaa. Halvimmalla pääsee, jos jotenkin onnistuu luomaan tekemisensä ympärille tiiviin yhteisön, joka pitää homman pyörimässä.

Aidosti ammattilaiseksi halajavan saattaisi olla oikeasti järkevää käyttää yhteistömanageroinnin apuvälineenä esimerkiksi Freshsalesia tai vastaavaa, vaikka varsinaisesta myymisestä ei olekaan kyse.

Pitäisi uskaltaa uida myös vastavirtaan

Pitäisi uskaltaa uida myös vastavirtaan. Parasta näkyvyyttä tekemiselleen ei välttämälttä saa sillä, että mellastaa tuhansien muiden muusikoiden kanssa instalivessä ja snäpissä ja tekee tasan samat temput kuin kaikki muutkin. Se on hyvä startti, mutta silloin sitä kilpailee huomiosta kaikkien muiden saman meren kalojen kanssa.

Oman yhteistön rakentaminen on paljon tehokkaampaa, olipa kyse sitten WhatsApp-ringistä tai ihan kasvokkain toisiaan tapaavasta porukasta.

On hyvä muistaa, että 50 000 tykkääjää Facebookissa on painonsa arvoinen sontaa, jos kukaan ei käy keikoilla eikä kuuntele biisejä tai osta levyjä. Jos taas bändillä on 50 tosifania, jotka maksaa sisäänpääsymaksun joka keikalle ja kuuntelee repeatilla biisejä Spotifysta, niin siinä on jo ihan kohtuullisen toimeentulon siemen.

Mitä jos faneja oliskin vaikka vaan 7, mutta ne ois miljonäärejä ja ne maksais keikkalipuista 6000e / naama? Niinpä, niin... kaikki on suhteellista, eikä määrä koskaan voi korvata laatua.

PS: 
Voit kommentoida tätä postausta oheiseen Facebook-ketjuun »

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.