Näytetään tekstit, joissa on tunniste sanoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sanoittaminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. elokuuta 2018

Miten sanoittajaksi ryhdytään?

Okei. Haluat siis sanoittajaksi? Tuumasta toimeen, mutta huomioi nämä sudenkuopat.


Heti alkuun pitää todeta, että oikotietä onneen ei ole. Jos haluaa sanoittajaksi, niin välttämätöntä on ainakin: 
  1. kirjoittaa sanoituksia (paljon)
  2. näyttää niitä joskus jollekin 
On sanottu että Suomessa on hyvistä sanoittajista huutava pula. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ovet olisivat automaattisesti sinulle auki. Pulaa on, mutta oikeastaan vähän huonoillakin sanoituksilla moni artisti pärjäilee joten kuten. 

Kaikki artistit eivät myöskään ole kykeneviä katsomaan omia sanoitustaitojaan silmiin ja jotkut ajattelevat että on kunniakkaampaa tehdä huonoja lyriikoita itse, kuin tilata laatua ammattilaiselta. Tämä on ensimmäinen este, jonka jokainen sanoittaja joutuu ylittämään kun tarjoaa lyriikoitaan eteenpäin.

Jos et itse esitä omia tekstejäsi, ne pitää saada jonkun toisen keikkaohjelmistoon ja julkaisukalenteriin.

Kilpailet jo alusta asti veteraanien kanssa

Tilannetta ei yhtään helpota se, että aloittelijana kilpailet jo alusta asti monien asemansa vakiinnuttaneiden veteraanien kanssa. Nimekkäät artistit ovat naimisissa levy-yhtiöidensä kanssa ja heidän tulevien julkaisujensa sisällöt briiffataan yleensä jollekin tekijätiimille jo suunnitteluvaiheessa. 

Et pääse hyvällä tahdollakaan mukaan noihin sessioihin, ellet tunne artistia tai jota kuta porukasta henkilökohtaisesti. Käsittämättömällä munkilla voit saada jonkun irtotekstin levylle, mutta sekin on luultavimmin pelkkä täytebiisi. 

Pidempään alalla olleet tekijät toivottavat sinut näennäisesti iloisena tervetulleeksi, mutta luultavasti he tiedostavat samalla että olet kilpailija. Jos edustat modernimpaa tyylisuuntaa kuin he, saat luultavasti kuulla että jälkesi on keskeneräistä. Oletettavasti et kuitenkaan kuule sitä heiltä suoraan, vaan jonkin kolmannen osapuolen kautta, koska musiikkialalla pitää pusyä kaikkien kaverina ja suora palaute on harvinaista herkkua, jota antavat useimmiten vain sellaiset ihmiset, jotka ovat jollain tavalla itseään täynnä, tai antavat palautetta työkseen (usein molempia!)

Vaikka olisit kuinka taitava sanoittaja, kukaan ei tajua sitä jos tiimi on väärä

Vaikka olisit oikeasti hyväkin, sinulla on täysi työ löytää teksteillesi tie ihmisten sydämiin. Tarvitset siihen vähintäänkin hyviä melodioita, laulajia, tuottajan ja jakelijan tai sitten yhteistyökumppaniksi levy-yhtiön joka järjestää nuo kaikki ja naittaa sinut hyvän tulkitsijan CoWriting-tiimiin. 

Jos sinulta puuttuu mikä tahansa edellämainituista, kukaan ei välttämälttä koskaan edes tajua että osaat kirjoittaa. Jos et ole kovinkaan loistava tulkitsija ja joudut pakon edessä itse esittämään kappaleitasi, harva tulee kuunnelleeksi niin tarkkaan että tajuaisi neroutesi. 

Jos melodiat ovat huonoja eivät biisit kelpaa paremmille solisteille ja taas ollaan samassa pisteessä. 

Jos kuitenkin onnistut löytämään sekä tulkitsijan, että hyvän säveltäjän, joiden avulla pystyt luomaan ansiokkaita musiikkikappaleita, niin niillä on menestymisen avaimet sellaisenaan livekeikoilla, mutta radioon ei vielä noiden voimalla ole mitään asiaa. 

Tarvitset siis vielä tuottajan, jolla on tarpeeksi kovat lähtösoundit ja kyky saada biisi heräämään eloon digitaalisessa muodossa. Se on nykypäivää ja jos tarkoituksena on joskus saada taakse myös kunnon julkaisija (eikä tyydytä vain omaan jakeluun) niin laadukkaat demot ovat kaiken A ja Å. 

Jos koko tiiminne toimii ja haluatte operoida levy-yhtiöiden kanssa, pääsette ehkä artistin myötä koko porukalla sisään. Toisaalta tässä vaiheessa ette ehkä enää edes tarvitse avuksenne ketään muuta kuin itsenne ja ehkä managerin. 

Mutta jos sinä arvon sanoittaja, teet biisejä vuodesta toiseen vain keskinkertaisten säveltäjien ja laulajien kanssa biisejä pöytälaatikkoon. Tulette luultavasti tekemään niitä pöytälaatikkoon tulevaisuudessakin. Sekin on ihan ok, mutta älä luule että se johtaisi menestykseen.

Sinun pitäisi oikeastikin osata sanoittaa paremmin kuin muut 

Yllä on puhuttu lähinnä sudenkuopista, jotka johtuvat muista kuin sanoittajasta itsestään. Loistavan tiimin kerääminen ei kuitenkaan välttämälttä edes onnistu, jos taitosi eivät vakuuta.  

Sinun pitää osata kirjoittaa lyriikkaa, joka tuo biiseihin aitoa lisäarvoa. Tekstisi pitää olla parempaa kuin se mitä esittäjä itse osaisi sanailla ja sen pitää olla parempaa kuin säveltäjäkumppaniesi omat tekstilliset yritelmät. 

Kun alat olla siinä pisteessä osaamisesi kanssa, että lauluntekijät, jotka itsekin sanoittavat, alkavat pyytää apuasi, tiedät että alat olla jo sellaisella tasolla, että kirjoittamasti tekstit ovat ainakin jollain mittarilla tarpeeksi hyviä.  

Pahin kilpailijasi ei varsinaisesti ole kukaan toinen sanoittaja, vaan "mää ite". Aina silloin tällöin "mää ite" pääsee valloilleen myös studiossa ja lyriikkasi pilataan kalkkiviivoilla, koska joku totesi, että jokin tavu ei sopinutkaan suuhun ja piti äkkiä keksiä lennosta uusi. (Tunge siis aina mukaan äänityksiin kun mahdollista ja tee laadunvalvontaa!)

"Mää ite" on kilpailijasi myös silloin säveltäjäkumppanisi on lauluntekijä, joka sitten toteaakin, että tekee mieluummin tekstit biisiinsä itse. Sinun sanoituksesi kelpaavat vain, jos ne ovat parempia kuin mitä saataisi aikaan ilman sinua. Yhtä hyvä ei riitä.

Sanoittamaan oppii vain sanoittamalla 

Tämä ei itseasiassa ole aivan totta, jos kokemusta on muusta kirjoittamisesta. Monilla sanoittajilla pysyy kynä kädessä muutenkin ja laululyriikan metriikasta pääsee helpoimmin jyvälle, kun lainaa kirjastosta vaikkapa Kahlekuningaslajin tai lukee tätä blogia. 

Perusasioiden tankkaamisen jälkeen on kuitenkin ryhdyttävä käytännön työhön. Parhaiten taidot hioutuvat tehdessä itse asiaa ja sanoittamisessa on myös ulottuvuuksia, joita ei kirjoista opita. 

Jos olet avoin palautteelle ja toiveille, opit sanoittamisesta myös CoWrite-kumppaneiltasi. Säveltäjiltä saat usein biisejä työstäessä monenlaista palautetta ja laulajilta voi tulla toiveita foneettisista asioista. Jos olet puhtaasti sanoittaja, etkä laula tai sävellä, on suuri osa sinulta vaaditusta ammattitaidosta tiimityöskentelyyn liittyvää erityisosaamista. 

Kuinka herkällä korvalla osaat kuunnella solistin toiveita ja tarpeita? Pystytkö inspiroitumaan hänestä ja hänen ilmaisustaan? Osaatko kirjoittaa sanat niin, että ne sopivat juuri hänen ilmaisuunsa ja soivat juuri hänen suussaan? Entä säveltäjä? Inspiroudutko hänen sävellyksistään? Osaatko sukeltaa musiikillisiin maailmoihin ja kykenetkö luomaan symbioottisia suhteita tiimisi sisällä?  

Sanojen perimmäinen taika ei lopultakaan ole vokaalisoinnuissa, painotuksissa ja riimeissä. Se on sopusoinnussa, yhteenkuuluvuudessa, synergioissa ja ilmaisuvoimassa. 

Sinun on pysyttävä vahvana tekemisessäsi 

Kuten sanottua, sanoittajaksi tulemisen tiellä on monta muttaa ja edellytystä, jos puhutaan ammattilaisuudesta. Lisäksi tulet saamaan lukuisilta ihmisiltä palautetta tekemisestäsi. 

Moni ei ymmärrä aivoituksiasi lainkaan ja heittävät lokaa siksi. Osa pitää sinua kilpailijana ja lokaavat siksi. Osan mielestä tekstisi ovat huonoja, koska tekevät itse aivan toisen tyyppistä lyriikkaa ja esteettiset mieltymyksetkin voivat poikkeavia. 

Mistään näistä ei kannata masentua, mutta jos saat hyvin perusteltua ja pitkästi jäsenneltyä palautetta, yritä pitää sitä arvokkaana ja ota onkeesi niin paljon kuin pystyt sulattamaan. Poimi kaikesta saamastasi palautteesta ne asiat, jotka vievät tekemistäsi eteenpäin, mutta älä anna sen lamauttaa. 

Tee sääntö siitä, että kirjoitat joka päivä (tai edes kerran viikossa) ja pysy siinä. Älä anna muiden ajaa visioidesi yli, mutta suostu aina muutoksiin silloin kun olet yhtä mieltä siitä, että ne parantavat lopputulosta. 

Tarvitset mentoreita

Vaikka puhuin alussa veteraaneista, jotka ovat kilpailijoita, niin alalla on myös toisenlaisia hahmoja. Olen itse saanut tukea ja opastusta monilta itseäni paljon kokeneemmilta tekijöiltä silloin kun olin tekemisessäni vasta aivan alussa. 

Minulle on ollut erittäin merkityksellistä kuulla koko kansan tunnustamilta sanasepoilta, että tekstini ovat riittävän hyviä. Lisäksi olen saanut paljon tietoa siitä kuinka musiikkiala ylipäätään toimii ja muita tärkeitä vinkkejä. 

Tällaisella vuorovaikutuksella on oman tekemisen kannalta paljon enemmän merkitystä kuin jollakin sanoituskurssilla, jossa sinua kehutaan rahaa vastaan.

Yhtä tärkeää kuin menrotin antama oppi, on mystiikan riisuminen tekemisen ympäriltä. Kun musiikkiala on vieras ja vain harvojen pelikenttää, syntyy helposti vääriä mielikuvia ja luuloja niistä toimintamekanismeista jotka alalla vaikuttavat.

Kokeneemmilta veteraaneilta saat todellisiin kokemuksiin perustuvaa tietoa siitä miten hommat toimivat ja tuurilla saattaa joku ovikin siinä sivussa aueta.

Verkostoituminen kannattaa

Verkostoituminen alalla on tärkeää vertaisoppimisen ja kollegatiivisen tuen näkökulmasta. Luova mieli kaipaa inspiroivaa seuraa. Hakeudu sellaisiin piireihin, joissa ymmärretään ja arvostetaan sitä mitä teet ja jossa voit tutustua muihin biisinikkareihin. 

Esimerkiksi Facebookista löytyy esim. nämä ryhmät:


Virtuaalista verkostoitumista hyödyllisempää on tietenkin verkostoituminen livenä. Suosittelen lämpimästi hengailua kaikenlaisissa Open Stage -tilaisuuksissa ja liittymistä alan yhdistyksiin kuten:


PS:
Ehkäpä näillä pääsee jo alkuun. Onnea taiteellisiin pyrkimyksiisi. 

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Sanoittaja, sanoittaja mistä saat ideasi?

Kukin sanoittaja varmaan pyydystää ideoita tavallaan ja vaikka heimossa nykyään on koulutettujakin sanoittajia, lienee valtaosa itseoppineita.  


Tältä pohjalta on vaikea ruveta arvailemaan kenenkään muun metodologiaa. Jotkin peruspilarit itse kunkin kirjoitusprosessissa lienee yleisimpiä, mutta jokaisella sanoittajalla on varmasti ne omat graalin maljansa.  

Kerran törmäsin netin uumenissa englanninkieliseen blogipostaukseen, jossa joku lauluntekijä avasi näkemystään siitä, kuinka jokaisella on jokin mieltä kutkuttava aihe tai mielenkiinnon kohde, joka ei koskaan lakkaa pohdituttamasta. Sellainen isompi teema, josta voisi puhua väsymättä vaikka vuorokauden putkeen. 

Kyseinen bloggaaja (harmi etten muista nimeä) pohdiskeli, että lopulta on ehkä niin, että jokaisen hyvän sanoittajan tuotannossa muutama eri teema hakee vain erilaisia ilmenemismuotoja ja parhaat sanoitukset osuvat ehkä nimenomaisesti juuri sen tematiikan ytimeen.

Joku sanoittaja voi kokea tällaisen näkemyksen loukkaavana ja kaventavana, mutta asiaa voi katsoa toisestakin näkövinkkelistä: 

Eihän suhteellisuusteoriakaan ole vain yksi teoria. Se koostuu useista saman tematiikan ympärille rakentuneista oivalluksista, eikä kukaan siltikään ajattele Einsteinin olleen kapea-alainen ajattelija.

On ihan ok olla sanoittaja, joka käsittelee tietyn aihealueen paremmin ja perusteellisemmin kuin kukaan muu. Ei myöskään välttämälttä ole huono ajatus kierrättää tai jalostaa vanhoja ideoita sitä mukaa kun oma näkemyksellisyys ja taidot karttuvat! 

Miksi jo ensimmäisen aihetta käsittelevän sanoituksen pitäisi osua nappiin? Miksi omia ajatuksiaan ei voisi joskus ottaa suurennuslasin alle? Voisitko ajatella vuosi sitten kirjoittamasi hömppätekstin tänään syvällisemmin? Voisitko yksinkertaistaa neljän vuoden takaisista oivalluksistasi yksinkertaista pop-lyriikkaa? 

Minulle yksi ehtymätön inspiraation lähde ovat vanhat sanoitukset, jotka olen aloittelevana sanoittajana kirjoittanut niin kuin aloitteleva sanoittaja kirjoittaa. 

Sen lisäksi palaan usein saman kaltaisten teemojen pariin. Ne ovat teemoja, jotka minua muutenkin kiinnostavat ja joista ahmin dokumentteja ja tietoa ihan normaalistikin oman arjen lomassa.

Näitä teemoja minulle ovat vaikkapa nyt esimerkiksi; ihmisyys, ihmisen psyyke, onnellisuus, ihmisarvo, elämän tarkoitus, maailmankaikkeuden psykofyysiset rakenteet ja kuvitelmien ja todellisuuden väliset suhteet.

Yksi kirjahyllyni lempiteoksista on shakin moninkertaisen maailmanmestarin kirjoittama kirja: Miten elämä jäljittelee shakkia, jonka sivulla 299 Gasparov osuvasti toteaa että:

"Psykologien ja neurologien ponnisteluista huolimatta, ihmisen ajatuksia voidaan yhä kuvata parhaiten kielikuvilla, runoudella ja muilla keinoilla, joita me käytämme kuvaamaan sellaista, jota emme täysin ymmärrä." 

Ajattelen, että sanoittajan tehtävä on yhdessä säveltäjän kanssa liikkua juuri tuolla maaperällä ja ainakin oma mieleni on rakentunut siten, että inspitaatio herää välittömästi kun joku aloittaa keskustelun aiheesta joka minua kiinnostaa. Keskustelujen jälkeen tulen prosessoineeksi asioita myös jälkikäteen ja välillä pohdinnat punoutuvat jonkun sanoituksen muotoon. 

Omien mielenkiinnonkohteiden äärellä sanoittaminen on yhtä helppoa kuin asioista puhuminen muutenkin. Sanoittaminen on vaikeaa oikeastaan vain silloin kun tekstiä tilataan johonkin sellaiseen konseptiin jossa tematiikka harhailee kaukana omien mielenkiinnonkohteiden ulkopuolella.

Sellaisissa tilanteissa itselläni on tapana heittäytyä metodinäyttelijäksi. Suggeroin itseni tilaan, jossa ajattelen ja katson maailmaa aivan toisen ihmisen silmin ja koitan löytää inspiraation siinä roolissa.

Tällä tavalla syntyneet tekstit harvoin ovat ajatuksenjuoksultaan ihan yhtä ehjiä kuin omista lähtökohdista tehdyt tekstit, mutta itselleni ne ovat mielenkiintoisia matkoja ihmisyyteen ja inspiroivat sitä kautta usein kirjoittamaan jälleen uusia tekstejä. 

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vaikka teenkin sanoituksia muille, sanoitan pääasiassa lauluja sellaisille esiintyjille, jotka jo itsessään inspiroivat minua. En joudu kirjoittamaan pakosta kenellekään mitään ja tilaustöissäkin mulla on useimmiten vapaat kädet. 

Kääntöpuolena toki on se, että en ole tehnyt tähän mennessä yhtään hittiä "viinast ja seksist", kun ei mulla oikein ole ollut niistä mitään sanottavaa. 

Onneksi on kuitenkin muita, jotka handlaa noi kaupallisemmat aiheet, niin mun ei ihan pakosti tartte! ;-)

PS:
Tätäkin postausta saa vapaasti jakaa siellä missä huvittaa.
Sähköpostiin nämä tulevat niille, jotka ovat liittyneet sisäpiiriin>>>

tiistai 10. helmikuuta 2015

Maukka Perusjätkä ja kielletyt sanat

Olin viime viikonloppuna Maukka Perusjätkän vieraana ja teimme uusia biisejä. Biisipajassa mukana olivat myös Parta-John sekä Maukan kitaristi Jonatan Kurkela.  


Vaikka Maukka tunnetaankin yleisesti yhtenä uuden aallon punk-ikonina, ei hän (omien sanojensa mukaan) ole oikeastaan koskaan tehnyt varsinaisesti punkkia, vaan enemmänkin ihan vaan biisejä.

Vasemmalta oikealle: Jode, Maukka, Minä ja Parta

Jollain tapaa punk-estetiikka kuitenkin oli näissäkin ralleissa läsnä. Mä olin mukana sanoittajan roolissa, vaikka vähän melodioitakin tuli ideoitua.

Pari tekstiä kirjoitettiin paikan päällä Maukan ajatusten pohjalta ja inspiroimana, lisäksi otettiin käsittelyyn joitain etukäteen kirjoittamiani tekstirunkoja, sekä Parran tekstejä.

Se millaista on hyvä punk-lyriikka, niin siitä varmaan on monta näkemystä, mutta Maukalla ainakin oli selvä visio siitä mikä hänelle kelpaa.

Siinä missä vaikka iskelmätekstissä kiellettyjen sanojen listalla voisivat olla esim. kaikki kirosanat, jollain tavoin loukkaavat tai agressiiviset ilmaukset ja ehkä komiikkakin (iskelmässä rakkaus on vakava asia toisin kuin pop-kappaleissa), niin punk-lyriikoissa taas ei ole tapana kumarrella mitään eikä ketään ja sanavalinnoissa tehokkuus on sointuvuutta tärkeämpi.

Meillä kiellettyjen sanojen listalla olivat myös kaikki tilkesanat, kuten esim. "ja", "että", "mutta" jne. Pannassa olivat myös kaikki hienot sivistyssanat ja muuten vaikeat ilmaukset.

Pitkät rivit eivät myöskään olleet suosiossa, vaan koitettiin pitää ilmaisu tiiviinä ja jämäkkänä. Punkissa yksi rivi on usein yksi lause ja se lause usein päättyy huutomerkkiin. Kertosäkeisiin sopii huutohokemat ja sloganit. Puhekieli sopii ilmaisuun yleiskieltä paremmin ja käänteisten sanajärjestysten sijaan suositaan suoraa puhetta.

Noh, nyt sitten odotellaan ja jännitetään että paljonko biisit muuttuu hovissa. Yleisö voi sitten myöhemmin ihan itse päättää, että kuulostaako lopputulos punkilta, vaiko ihan vaan Maukka Perusjätkältä.

Luulisin, että molempia :)

Tähän loppuun vielä Youtube-klippiä Maukan vanhemmasta hittikappaleesta:

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Tunnustuksellisuus laulujen sanoituksissa

Tunnustuksellisuudella en nyt tarkoita gospell-hommia tai muutakaan uskontoon liittyvää. 


Tarkoitan totuudenmukaisuutta ja sitä kuinka paljon laulutekstit kumpuavat (tai ovat kumpuamatta) kirjoittajan omasta elämästä.

Jussi Ahokas kirjoitti viime lauantaina (10.1.2015) aihetta sivuten varsin hyvän blogipostauksen. Suosittelen lukemaan myös sen :)

Itse olen sitä mieltä, että uskottavasti on hyvin vaikea kirjoittaa mistään mitä ei ole elämässään kohdannut. Se sitten taas onkin ihan eri juttu, että tarvitseeko kaiken tapahtua juuri itselle.

Minulle on kerrottu että esim. Gösta Sunqwistin tekstit ovat syntyneet pääosin niin että hän on tarkkaillut muiden tekemisiä sivusta ja keksinyt sitten loput.

Itselle ehkä ominaisempaa on kuitenkin tunkeutua tapahtumien ja ilmiöiden keskiöön, elää asioita todeksi ja luoda sitten niiden pohjalta tarinoita ja tilannekuvia. Vain harvat lyriikat ovat silti sananmukaisesti tunnustuksellisia.

Teksteissä se sama elämä, joka valuu päivästä toiseen hieman verkkaisesti ja harmaana, näyttäytyy varsin värikkäänä ja kontrastisena. Se on ikäänkuin turboahdettua elämää, jota sitten kuvaillaan aika värikkäästi.

Ilmiötä demonstroidakseni voisin tässä paljastaa tarinat parin tekstin takaa:

  • Maahisia metrotunnelissa
    Biisi on esimerkki tuosta turboahdetusta ja väritetystä elämästä. Se on oikea matkakertomus, jonka kuvasto ja tilanteet kuitenkin näyttäytyvät tekstissä melko absurdeina ja maagisina. Vaikka kuvasto onkin melko vertauskuvallista, on kaikki biisissä esiintyvä myös tavalla tai toisella totta. Kyseisenä päivänä oli menossa Ropecon, minkä vuoksi kaupunki oli täynnä jos minkälaisia "mangapeikkoja" ja matkaseurana oli yhdenlainen elämäntapaintiaani täältä Turusta. Osittain kirjoitin tekstin itselleni matkamuistoksi ja se on tehty melkein heti reissun jälkeen.
  • Tutut huulet
    Tämä biisi edustaa sitten taas ihan suoraa tunnustuksellisuutta, vaikka on siinäkin värikynää käytetty (tai ainakin ex-puolisoa on hiukkasen demonisoitu!) ;-) Siinä kuvaan sitä tunnetta kun seitsemän vuoden liiton päätyttyä suutelin ensikertaa jotain toista ihmistä. Tämäkin teksti on kirjoitettu sillä ajatuksella, että se muistuttaa mua hamaan loppuun asti tuosta fiiliksestä, jossa tulessa makaaminen muuttuu eteenpäin menemiseksi.
  • Enkeli pendolinossa
    Inspiraatio tekstiin syntyi kun näin kerran junassa suruissaan olevan, nuorehkon tytön ja mietin, että mikähän tuonkin tarina on. Siinä siis on se sivustakatsojan näkökulma. Samoihin aikoihin Marko oli pyytänyt tekstiä yhteen sävellykseensä sanoen, että hänellä on visio siitä että tapahtumapaikkana olisi juna ja että biisi tulisi Henna Kurtin laulettavaksi. Kun kerta aiemmin oli tehty tuo Maahisia metrotunnelissa, niin (alkuun huumorilla) ajattelin, että olkoon tämä sitten vaikka Enkeli pendolinossa ja se se nyt sitten on edelleenkin! :D Tällä biisillä on enää aika vähän tekemistä todellisuuden tai tunnustuksellisuuden kanssa.
  • Esihistoriaa
    Tämä laulu on oikeastaan saanut inspiraationsa lähinnä mun oman pään sisältä. Sanoitus kuvastaa lähinnä sitä miten asioista ajattelen ja sitä kuinka mun mielestä ihmisten pitäisi suhtautua kumppaniensa menneisyyteen. Oikeaa elämänkokemusta siinäkin tietysti on sen verran, että tiedän miltä se tuntuu kun joutuu vatvomaan uuden kumppanin kanssa asioita jotka itse on jo käsitellyt ja jättänyt taakse (ja päinvastoin). 

Siinä missä siis tuo Tutut huulet on tilannekuvaus, jossa kuvaillaan yhtä häviävän pientä hetkeä ja päässä pyörivää ajatusyrskyä, niin Esihistoriaa on sitten jo ehkä sellainen biisi, jossa asioihin on saatu reilusti etäisyyttä.

Jälkimmäisessä biisissä kokemuksista on muodostunut jo jonkinlainen elämänfilosofia tai ajattelutapa. Tarinan "hän" tai "sä" voisi olla oikeastaan kuka vaan. Tutut huulet biisissä sitten taas kuka tahansa pitkän parisuhteen kokenut voisi olla kappaleen "minä". 

Enkeli pendolinossa on sellainen kuvaelma johon voi samaistua yhtä hyvin joko sivustakatsojana tai päähenkilönä. Kertsissä tuputan taas omaa elämänfilosofiaani ja laitan ilmoille niitä asioita, joita ehkä olisin kyseiselle henkilölle saattanut sanoa, jos olisimme tulleet puhuneeksi jotakin. 

Tuossa Jussi Ahokkaan postauksessa kritisoidaan sitä, kuinka Juice Leskisen elämänkerrassa kirjoittajalla tuntuu olevan kova tarve liittää Juicen sanoitukset ja elämä toisiinsa. 

Olen samaa mieltä siitä, että tuollainen lähestymistapa on hieman naivi: Tekstin matka kirjoittajan työpöydältä levylle tai keikkaohjelmistoon on usein hyvin pitkä ja vaihteleva. Ajankohta siis ainakin on suurella todennäköisyydellä pielessä kun tällaisia aasinsiltoja rakennellaan. 

Lisäksi on ihan mahdotonta sanoa milloin (ja kuinka paljon) kulloinenkin teksti ammentaa todellisuudesta ja milloin se sisältää pelkkää höpönlöpöä. Joskus sanoituksessa on totuutta vain 10% ja joskus 90%. Tuskin kuitenkaan ikinä sataa tai nollaa! Jotain yleensä lisätään ja vähintäänkin aina jätetään paljon sanomatta. (Yksi biisi kuitenkin kestää keskimäärin vain sen vajaa kolme minuuttia.)

Isommat aatteelliset ja elämänfilosofiset ajatukset rivien väleissä ja takana edustavat yleensä enemmän sitä kuinka kirjoittaja maailman näkee, kuin tekstissä olevat konkreettiset asiat sitä mitä hän kulloinkin kokee. 

Tekstiä kirjoitetaan yleensä sanomisen pakosta ja halusta, siksi että on jokin sanoma ja unelma siitä että sen sanominen ääneen auttaa jotakuta, jollain tapaa, tässä kylmässä maailmassa.

Todettakoon vielä sekin että ammattisanoittajat ja lauluntekijäthän kirjoittavat välillä muistakin kuin omista lähtökohdistaan!

Jos kyseessä on vaikka tilaustyö jollekin artistille, niin sanoman pitää sopia myös laulajan suuhun. Itsellä on usein niin, että suhde solistin ja mun välillä on niin tiivis, että ainakin arvomaailmat ovat samaa paria ja yhteistyö aika symbioottista.

Aina ja kaikilla niin ei kuitenkaan ole. Ammattilaisen tekemä biisi voi joskus olla hyvinkin kaukana tekjän omasta arvo- ja ajatusmaailmasta. Se voi edustaa enemmänkin esittäjän ajatuksia tai vaikka levy-yhtiön määrittelemiä linjauksia. 

Tyypillistä on myös se, että varsinainen artisti on pelkkä hahmo, kuten vaikka Stig, Petri Nygård tai Cheek, joka edustaa jotakin muuta kuin sitä biisintekijän omaa ajatusmaailmaa ja sitten kappaleet taas laaditaan tuon roolin kautta, tähtäimenä se kohderyhmä jota tuo rooli on luotu palvelemaan. 

Tällöin sisällöllä on tuskin paljoakaan tekemistä sen kanssa miten roolin takana oleva ihminen elää ja ajattelee. Silloinkaan kun tekstissä on osa totta niin faktan ja fiktion sekoitussuhdetta on mahdoton ulkopäin arvioida.

Juicen puolesta (henkilöä tuntematta) toivoisin, että ihmiset tulkitsisivat hänen tekstejään kaunokirjallis-/musiikillisina teoksina, eikä dokumentaationa.

Kun kerran arkku on jo suljettu ja syvälle maahan kaivettu, niin är ii pee.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Sanavarasto ja ilmaisun tuoreus

Yksi ikuisuusongelma kirjoittajalle on tuoreiden ilmausten puute ja varsinkin kaikessa mitallisessa tekstissä (kuten laululyriikassa), tahtoo tekstin sekaan väkisinkin uida kuluneita riimejä ja kauhtuneita kielikuvia.

Omalla tavallaan monet niistä puolustavat paikkaansa, koska moni asia on yksinkertaisesti kiteytetty niissä todella hyvin. Ja kun kirjoittaja tietää mitä on sanomassa, voi kulunutkin ilmaus tuntua juuri silloin varsin ilmaisuvoimaiselta. Kuulijan korvassa tilanne on kuitenkaan harvoin sama, koska liikakäytön seurauksena mikä tahansa juttu laimenee.

Vanhoihin kliseisiinkin on silti mahdollista puhaltaa eloa, esim. avaamalla niihin uusia merkityksiä: Mitä jos ”tähtivyöllä” tarkoittaisikin asustetta? Tai mitä jos ikävän viillettyä rintaa, päähenkilö joutuisikin käymään lääkärissä? Tai entä jos silmät loistavat kuin tähdet, syystä että ko. henkilö onkin pöllyssä?

Tällaiset muunnokset ovat hauskoja ja saavat usein hymyn huulille. Vakavammalla puolella sen sijaan olisi usein hyvä miettiä, voisiko asiat kertoa ihan kokonaan toisin. Jos sydämet lyövät samaan tahtiin, niin voisi yhtä hyvin sanoa että ne hakkaa stereona. Tai jos päähenkilö ei saa eilistä takaisin, niin voi olla tehokkaampaa kertoa että koko viime vuosi meni hukkaan.

Kun vaihtoehtona on todella kulunut kielikuva tai suora ilmaisu, valitsen useimmiten jälkimmäisen, koska se menee poikkeuksetta paremmin kuulijan kaaliin, eikä kuulosta niin kornilta. Vaihtoehtoisesti koitan miettiä kokonaan uutta ilmaisutapaa jos tyylilaji sitä vaatii, sillä esim. perinteisessä suomalaisessa iskelmässä kovin suora ilmaisu särähtää helposti korvaan.

Oleellista on kuitenkin itse tiedostaa, milloin liikkuu liiankin tutuilla vesillä: Hyvä apu siihen on Matti Huhdan kirjoittama Laululyriikan fraasikirja, jossa on lueteltu yleisimmin suomalaisissa lauluissa esiintyvät emäkliseet ja kartoitettu niiden taustoja asiantuntevasti ja hauskalla tavalla.

Kokonaan uusia ja varmasti vähemmän kuluneita ilmauksia (ja sanoittajalle elintärkeää, uutta sanavarastoa) voi kartuttaa mm. selailemalla verkossa Urbaanisanakirjaa. (Niille jotka kirjoittavat englanniksi, on olemassa myös englanninkielinen versio: Urbandictionary.)

PS:
Hyvää pääsiäistä =D

torstai 23. huhtikuuta 2009

Jokaisessa laululyriikan alalajissa on täysin oma estetiikkansa

Mm. Toivo Kärki, Vexi Salmi, Reino Helismaa ja Junnu Vainio tunnetaan perinteisen iskelmän muoto-opin vaalimisesta. 


Tämän tyylisuunnan edustajiin voidaan lukea myös Raul Reiman ja Jukka Virtanen. Rock-musiikin puolelle tätä iskelmän muoto-oppia on vienyt mm. Juice Leskinen ja Heikki Salo.

Lähempi tarkastelu osoittaa että iskelmäsanoitukset ammentavat estetiikkaansa vaikutteita mm. klassisesta suomalaisesta runoudesta ja siten sellaisista ikoneista kuin Eino Leino ja Aaro Hellaakoski. Kielen käyttötapa (ja paljolti sanastokin) on samankaltainen. Jopa säkeistöjen riimikaavat ja painot Hellaakosken teksteissä noudattelevat lähestulkoon samoja rakenteita kuin tämän päivän iskelmät.

Vokaalisoinnun ja puhtaiden riimien ihannointi, sekä idiomaattisten kestojen ja painotuksien vaaliminen eri säkeistöjen välillä, ovat tärkeä osa tämänkin päivän iskelmäsanoitusten estetiikkaa. Ainoa oleellinen ero on tekstien kokonaisrakenteessa sillä perinteinen runomuoto ei suosinut (yhtä paljoa) kertosäkeistöjen käyttöä.

Heikki Salon ansiokas toiminta laululyriikan kouluttajana ja veteraanilyyrikkojen joskus hieman penseäkin suhtautuminen alan nouseviin kykyihin (ja etenkin uudistajiin), sekä tällaiset lausunnot eri medioissa antavat monelle alkavalle (ja joskus vähän pidemmällekin ehtineelle) sanoittajalle helposti mielikuvan siitä että on vain yksi oikea tapa kirjoittaa laadukasta laululyriikkaa.


On kuitenkin olemassa toinenkin tapa

Mm. Edu Kettunen on luonut valtaosan tuotannostaan vailla riimejä. Hänen tekstiensä muoto-oppi ammentaa vielä kauempaa kuin iskelmäsanoittajillamme. Edu Kettusen muoto-oppi ei pohjaa enää niinkään klassiseen, vaan enemmänkin eeppiseen runouteen. Kalevalaista alkusointua ja poljentoa on havaittavissa siellä täällä. Siellä täällä sitä on myös uudistettu ja rikottu, kuitenkin niin että teksti edelleen soljuu ja rullaa hienosti eteenpäin. Muun kuin muotonsa osalta Edun sanoitukset lähenevät paljolti tämän päivän vapaamittaista nykyrunoutta. Ilman sävellykseen nojaavaa muotoa, ne varmasti olisivatkin sitä.

Kettunen onkin sanonut pitävänsä loppusointua "rajoitavana ja suomenkieleen sopimattomana". Tässä on totuuden siemen, sillä loppusointu pesiytyi Suomeen vasta 1600-luvun jälkeen, uskonpuhdistusten myötä, kun kalevalaiseen mittaan tehtyjä lauluja alettiin pitää pakanallisena hapatuksena. Samaan aikaan virsissä käytetty loppusoinnullinen muotokieli alkoi kirkon vaikutuksesta levitä myös maallisiin lauluihin.

Loppusointu on siis pohjimmiltaan tuontitavaraa ja sen perinteet suomenkielessä ovat huomattavasti lyhyemmät kuin vaikkapa nelipolvisella trokeella.


Ja entä se kolmas sanoitustyyli?

Perinteisen iskelmälyriikan vastapainona maassamme on myös vankkumaton rintama lauluntekijöitä jotka mielellään rikkovat muoto-opillisia kliseitä ja uudistavat kieltä, sen sijaan että rajoittuisivat tavanomaisiin ilmauksiin. Tällaista lyriikkaa ovat tehneet mm. Martti Syrjä, Toni Wirtanen ja Egotripin pojat. Tavanomaisten painotussääntöjen rikkominen antaa teksteille sellaista yllätyksellisyyttä jota perinteisellä muoto-opilla on mahdotonta tavoittaa. Nykyisin näidenkin tekijöiden kyvyt jo tunnustetaan avoimesti. Apulanta kuitenkin joutui aikanaan perustamaan oman levy-yhtiön ennenkuin saivat mitään julki.

Toisaalta samankaltaisessa tilanteessa ovat olleet monet suomiräpin uranuurtajat. Muutamia luetellakseni vaikkapa Elastinen (=Rähinä), Pyhimys (Yellow Mick) ja jopa Cheek.

Näiltä kavereilta ei taas enää riimejä puutu, mutta riimien puhtausvaatimus on vähän erilainen. Räppäreillä tärkeämpiä ominaisuuksia tekstissä ovat flow, multiriimit ja muut koukut, jotka ottavat vaikutteita paljon laajemmalta skaalalta kuin moni osaa ajatellakaan.

Entäs vielä?

Vaikutusta on myös sillä miten sanoitus luodaan. Esim. yhtyevetoisten projektien työtapa antaa väistämättä oman leimansa lopputulokseen. Siinä missä artistivetoisissa hankkeissa säveltäjiltä ja sanoittajilta tulee usein valmista kamaa solistille laulettavaksi, niin yhtyevetoisissa proggiksissa tekstit usein elävät vielä treenikämpilläkin siinä missä sovitus ja sävellyskin. Lopputulemana biisit ovat lopulta juuri niin hyviä kuin bändi joka niitä esittää. Oma lukunsa ovat tietenkin myös laulaja-lauluntekijät.


Oikeita ilmaisutapoja on yhtä paljon kuin musiikkityylejäkin!

Asiat jotka tekevät hyvästä iskelmäsanoituksesta hyvän, eivät ole samoja asioita kuin ne joiden vuoksi Metallican Master of puppets möi hunajaa! Sen lisäksi että soundimaaima on aivan erilainen, niin eroa on myös siinä mistä laulut kertovat ja miten aiheita käsitellään.

Eri tyylilajien estetiikka on usein niin kaukana toisistaan, että toisen tyylilajin suvereeni hallitseminen saattaa asettaa sanoittajan kyvyt toisten silmissä kyseenalaiseksi silloin kun hän haluaa hypätä vastakkaisen tyylisuunnan projektiin. Olen itsekin välillä joutunut vakuuttelemaan, että osaan kirjoittaa rankkaakin tekstiä, vaikka ei kaikki kotisivuillani kuultavat biisit sellaisia olekaan. 

Yhden genren ihmistä on kuitenkin äärimmäisen vaikea saada näkemään metsää puilta. Suomi on täynnä taivastelijoita, jotka kuuntelevat korvalappustereoistaan pelkkää heviä ja ihmettelevät, kuinka joku voi nauttia Kari Tapion musiikista. Samanaikaisesti Kari Tapion fanit hämmästelevät pitkätukkien omituista musamakua, kumpienkin manatessa sitä kuinka jotkut pissikset oikeasti voivat väittää diggailevansa Rihannaa muutenkin kuin ulkoisten ominaisuuksien osalta.

Hyvän sanoituksen tekemiseen on yhtä monta esteettistä ja rakenteellista mallia kuin on tyylisuuntiakin. Näiden lisäksi joukkoon mahtuu läjäpäin variaatioita. Oman näkemykseni mukaan parhaaseen lopputulokseen pääsee kun opiskelee jokaisen tyylilajin ominaispiirteet ja syventyy sitten erityisesti niihin jotka itseä eniten viehättävät.

PS:
Varmaa on vain yksi asia: Kaikkein paraskin biisi on aina jonkun mielestä huono! Luultavasti sen on sitä kaikkien niiden mielestä jotka eivät kuulu kohderyhmään ;-)

PPS:
Laita viestiä jos tarvitset asiansa osaavaa ja kokenutta sanoittajaa>>>

(Juttua päivitetty syyskuussa 2017.)

maanantai 4. elokuuta 2008

Tarinamuoto kestää parhaiten ajan hammasta

Eräänä päivänä tutkailin tekstiarkistojeni vanhimpia tekeleitä jotka minun tapauksessani on kirjoitettu vuoden 1999 kieppeillä. 

Minua nauratti ja vähän punastuttikin välillä, mutta joukossa oli muutamia yllättävän hyviäkin. Lopulta aloin miettiä että miksi nuo muutamat poikkeukset toimivat edelleen?

Huomasin että suurin osa niistä teksteistä jotka vaikuttivat kaikkein hirveimmiltä (ja noloimmilta) raapusteluilta, olivat juuri niitä jotka olin kirjoittanut tunnemyrskyssä "minä"-muotoon, siten että myös päähenkilönä olin minä itse ja vielä tässä ja nyt eli preesensissä. Monet olivat jopa niin rehellistä tilitystä että alkoivat mennä jo parodian puolelle.

16-vuotiaan teinin "minä" on siis jo tämän päivän näkökulmasta aivan liian naivi, enkä enää pystynyt samaistumaan hänen puheisiinsa. Vika ei aina ollut edes siinä mitä hän sanoi, vaan siinä miten hän asioita käsitteli. Kuluneimmatkin kliseet olivat tuolloin vielä suuria oivalluksia. Se mikä silloin tuntui syvälliseltä, näytti nyt vain typerältä yleistämiseltä.

Toisaalta tulin ajatelleeksi että ehkä olen vain kasvanut kohderyhmästä ulos? Osaa näistäkin teksteistä voisin nimittäin kuvitella (pienin muutoksin) vaikkapa Kristiina Braskin suuhun. Hänen kohderyhmänsä voisi olla juuri sopivaa ikäluokkaa, vaikka itse saisinkin jo omista kliseistäni ihottumaa ;-)

Kun tarkkailin niitä tomivampia tekeleitäni huomasin, että "minä", joka oli asettunut sivusta tarkkailijan asemaan, olikestänyt selvästi paremmin ajan hammasta.

Kun päähenkilö, tai keskipisteessä oleva tapahtumasarja oli oman itsen ulkopuolella, on sitä ehkä ollut helpompi tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi teksteissä, joissa lähtökohtana on ollut jokin todellinen asia, on paperille tallentunut paljon tiedostamatontakin. Asioita jotka olivat pakottaneet tarttumaan kynään, mutta jotka itsekin vasta nyt, jälkikäteen tekstiä lukiessa, voi ymmärtää.

Sivustakatsojaksi asettautuminen, asettaa pääpainon kertojan sijaan tarinalle, jolloin lukija/kuulija voi keskittyä pelkkään sisältöön jos niin haluaa. Tällöin kuulijan ei välttämälttä tarvitse kokea fyysistä kertojaa (=artistia) mieleisekseen, kuten "minä"-muodon kanssa lähtökohtaisesti pitäisi olla. Riittää että kuulija pitää laulusta.

Ulkopuolista kertojaa onkin tullut eniten käytettyä juuri tapahtumien kuvaamiseen, silloin kun olen halunnut samalla ottaa niihin kantaa. Varsinkin punk-osasto on kestänyt tässä suhteessa hyvin, koska kannanoton kohteena olevat asiat eivät ole 90-luvun lopusta muuttuneet juuri miksikään.

Tällaista tänään. Saapi nähdä miltä tämän päivän tekstit vuosien päästä näyttävät :)

sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Sanoittaminen valmiiseen melodiaan

Sanoittaminen valmiiseen melodiaan tuntuu usein alkavasta tekstittäjästä kahlitsevalta: Vertaus pakkopaidasta ei ole lainkaan kaukaa haettu. 

Näin etenkin silloin jos sanoittaja on enemmän kirjoittaja kuin muusikko ja vieläpä tykästynyt riimeihin ja päntännyt laululyriikan metriikkaa. Itselläkin oli aluksi vaikeuksia laadukkaan tekstin tuottamisessa silloin kun rakennetta ei saanutkaan itse suunnitella.

Ongelmia tuotti mm. se etten osannut ottaa huomioon säveltäjän luomaa tunnelmaa ja yritin väkisin jyrätä omalla visiollani sen yli. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin työtavassa: Minä nimittäin hätäilin ja aloin poikkeuksetta kirjoittamaan liian aikaisessa vaiheessa, ennen kuin laulun kokonaisrakenne oli kunnolla mielessä ja sitten vielä lopetin kirjoittamisen liian aikaisin, enä malttanut hioa tekstejä tarpeeksi.

Nämä asiat yhdessä johtivat siihen että sävellys ja sanoitus olivat useimmiten lopulta eri paria ja vieläpä täynnä huonoja tai väkinäisiä lyyrisiä ratkaisuja, varsinkin silloin jos sävellys ei edustanut sitä ihan ominta musiikinlajia.

Kun tekstit eivät sitten kelvanneetkaan tilaajalle, olin tietysti syystäkin pettynyt itseeni. Nyt olen iloinen siitä etteivät nuo tekeleet koskaan päätyneet julkiseen esitykseen. Se olisi ollut noloa!

Mikä on siis muuttunut tavassani kirjoittaa tekstiä valmiiseen melodiaan?
Ensinnäkin, kuuntelen biisin läpi niin monta kertaa että muistan melodian ulkoa. Siihen voi mennä sävellyksestä riippuen tunti, kaksi tai jopa useampi päivä. Samalla kun kuuntelen laulua, opettelen pitämään siitä. Luit aivan oikein: Opettelen pitämään sävellyksestä, koska muuten en osaisi arvostaa sitä tarpeeksi, että saisin sille arvoisensa sanat. Teen siis kaikkeni, jotta saisin kiinni säveltäjän visiosta. Sitten mietin mikä tässä sävellyksessä on hienoa ja millaiset sanat siihen sopivat? Onko säveltä kuuntelemalla havaittavissa jonkinlainen kerronnallinen kaari? Sopisiko siihen jokin tarina? Olisiko parempi että sanat tukevat sävellystä, vai päinvastoin? Kuka tällaista musiikkia kuuntelee? Onko tämä tunnelmamusiikkia vaiko jotain ihan muuta.

Pikkuhiljaa ajatuksia pyöritellessäni minulla alkaakin jo olla laulusta ihan oma näkemys. Alan rakastua kappaleeseen ja rupean kalastelemaan sävellyksen koukkupaikkoja. Kuunnellessani biisiä läpi, annan vapaiden assosiaatioiden pälkähdellä päähäni ja kirjoittelen niitä ylös. Nämä ovat kuitenkin vasta pelkkää materiaalia. Yksittäisiä laulun melodiaan sidottuja oivalluksia, jotka voivat olla, tai olla olematta mukana lopullisessa sanoituksessa. Samalla kun kalastelen, mietin syntyjä syviä. Ajattelen biisin kokonaisrakennetta ja sen alkua ja loppua ja sitä mikä voisi olla koko kappaleen ydinviesti tai millainen rakenteellinen koukku siinä tulee olemaan.

Kun tämä vaihe alkaa olla kasassa tiedän jo useimmiten mitä on tulossa, vaikka välttämälttä sanaakaan lopullisesta tekstistä ei ole paperilla. Tiedän useimmiten mistä ja miten laulu kertoo ja millainen tunnelma lopullisella kappaleella tulee olemaan. Joskus saatan hylätä koko ajatuksen tässä vaiheessa ja aloittaa koko homman puhtaalta pöydältä. Usein kuitenkin pääsen nyt ns. uloskirjoitusvaiheeseen, jossa puoliksi laulan ja puoliksi kirjoitan sanat paperille. Tämä vaihe kestää noin tunnista kolmeen tuntiin, riippuen siitä kuinka helposti oma kieleni taittuu ko. melodiaan ja kuinka paljon käyttökelpoista saalista olen saanut kalasteluvaiheessa. Hyvätkin kalat menevät joskus hukkaan jos ne eivät palvele kokonaisuutta.

Uloskirjoitusvaiheen jälkeen tyhjennän taas pääni ja luen tekstin läpi. Mietin vielä kerran onko sanoituksessa mitään järkeä ja pelaako se varmasti yhteen sävellyksen kanssa. Jos se näyttää siltä että se toimii kokonaisuuden tasolla, ryhdyn tekemään viimeisiä korjauksia. Joskus mitään korjattavaa ei ole, mutta usein vaihdan vielä sanan sieltä, korjaan riimin tuolta tai saatan saada jonkun kuningasidean joka muuttaa koko laulun tai osan siitä toiseksi. Kun varsinainen sanoitustyö on tehty, jätän tekstin makaamaan (tietokoneen) työpöydälle ainakin muutamaksi tunniksi.

Lopulta palaan laulun pariin illalla tai vasta seuraavana päivänä, kun olen kerran jo sen hetkeksi unohtanut. Kun tulen takaisin paikalle otan mikrofonin käteen ja "laulan" kappaleesta ns. raakademon säveltäjälle. Demosta hän kuulee miten olen sanat sävellykseen sijoittanut ja missä on otettu vapauksia (jos on) ja hän kuulee missä olen venyttänyt jotakin kaksoisvokaalia kahdelle eri sävelelle etc. Tässä vaiheessa myös saan kätevästi tehtyä viimeiset pilkunviilaukset. Kun kuulen oman lauluni audiolta, se antaa taas uuden näkökulman (=kuulijan näkökulma) tekstiin.

---

Laulumelodian sanoittamiseen on muitakin työtapoja, eikä minun tapani kirjoittaa ole välttämälttä juuri sinulle se oikea!

Esim. Heikki Salo esitteli laululyriikan oppikirjassaan Kahlekuningaslaji, hieman toisenlaisen lähestymistavan: Hän kertoi tekevänsä melodiasta aina ensimmäiseksi rakennekartan, johon merkitsee ensin laulun osat allekain kokonaisrakenteen hahmottamiseksi, jonka jälkeen hän kirjaa ylös kuinka monta säveltä on kussakin säkeessä ja mitkä ovat niiden kestot ja sitten hän vielä merkitsee että missä kohdissa tavujen pitäisi olla painollisia. Näin hänelle syntyy laulusta metrinen kaavio josta käy ilmi minne kuuluu pitkä ja minne lyhyt tavu. Samassa kaaviossa on siis tavukartta ja laulun kokonaisrakenne.

Jotkut sanoittajat haluavat laulusta nuotinnoksen johon kirjoittavat. Tällöin heillä on käytössään valmiiksi tätä Heikin karttaa vastaava työkalu. Käytännössä ainostaan nuottien painoarvot näkyvät nuotinnoksesta huonosti. Pop/rock osastolla nuotteja voi olla kuitenkin aika hintsusti liikkeellä! ;)

---

Itse en osaa nuotteja juuri lainkaan, enkä soita mitään instrumenttia. Lisäksi kaikki matemaattiset kaaviot tuntuvat jotenkin vierailta. Sen sijaan kun melodia alkaa soida päässä se antaa omalle kirjoittamiselleni suuntaa ja parhaimmillaan tuntuu kuin laskettelisin jokea pitkin tai kuin olisin yhteydessä johonkin suurempaan luovuuden mereen.

Kannustan siis kaikkia etsimään itselleen sen sopivimman työtavan. Muiden kirjoittajien tekniikoita kannattaa kysellä ja tutkiskella, mutta sitten tehdä niinkuin itsestä tuntuu parhaalta.

PS:
Jorma Toiviaisen sanoin yksi asia kuitenkin on syytä pitää mielessä: "Valitettavasti teksti on sitä parempi, mitä enemmän sen kanssa viettää aikaa!"

torstai 19. kesäkuuta 2008

Laululyriikan metriikka pähkinänkuoressa

Minulta pyydettiin artikkelia laululyriikan metriikan perusteista. Tällä postauksella pyrin vastaamaan kaikkein yleisimpiin kysymyksiin. 

Erityisesti koitan valottaa niitä asioita, jotka itselleni olivat epäselviä silloin kun kirjoitin ensimmäisiä lyriikoitani.

Koitan ilmaista asiat mahdollisimman selkeästi, koska monet lukijoistani ovat pikemmin kirjallisuuden harrastajia kuin muusikoita. Muusikkolukijoilta pyydän sen verran apua, että oikaisevat rohkeasti jos minulta menevät termit jossakin kohtaa sekaisin.

---

Ihan ensimmäiseksi on sanottava että sanoittaja joka kirjoittaa tekstinsä aina valmiiseen sävellykseen ja omaa hyvän melodia- ja rytmikorvan, pääsee rakenteen osalta paljon helpommalla, koska tällöin säveltäjä on jo valmistanut sanoittajalle rytmisen muodon, eikä sanoittajan tarvitse kuin kirjoittaa teksti tähän valmiiseen kehykseen. Varsinainen ongelma onkin tässä tapauksessa se kuinka kirjoittaja pystyy kirjoittamaan tähän valmiiseen muotoon vapautuneesti, kielellisen rikkauden kärsimättä.

Enemmän työtä (mutta samalla liikkumavaraa) on sanoittajalla joka kirjoittaa tekstiä sävellettäväksi. Tällöin sanoittajan on hyvä tuntea keskeisimmät metriikan perusteet, jotta kykenee luomaan sanoitukselleen sellaisen rakenteen että se on ylipäätään sävellettävissä.

---

Ensimmäinen asia joka pitää tietää, on se että laulutekstit ovat pohjimmiltaan mitallista lyriikkaa jossa samat rakenteet toistuvat osioittain. Tämä tarkoittaa sitä että esim. laulun enimmäisen säkeistön(=A1) ensmmäisellä rivillä tavujen painot ja pituudet ovat suunnilleen samat kuin kertosäkeen jälkeisen säkeistön(=A2) ensimmäisellä rivillä. Tämä koskee myös jokaista seuraavaa riviä, eli jokaisella rivillä pitäisi olla aina pari siinä säkeistssä joka noudattaa tätä samaa kaavaa.

Jos näin ei ole, on kyseessä kokonaan uusi säkeistö, eli säkeistöstä A2 voisi tullakin B1, jolloin taas B1 -säkeistökin saattaisi vaatia itselleen parin ollakseen looginen.

Suomenkielessä paino on luonnostaan aina sanan ensimmäisellä tavulla ja jälkipaino sen jälkeen joka toisella.

Tavuja on kolmen mittaisia: lyhyitä, puolipitkiä ja pitkiä. Lyhyissä on yleensä vain yksi konsonantti ja yksi vokaali. Puolipitkät voi olla diftongejakin (=kaksi eri vokaalia peräkkäin: ai,ui,iu jne.) ja pitkät ovat melkein aina kaksoisvokaaleja. Junttikorva ei häiriinny kun puolipitkää tavua venytetään ja puolipitkä tavu taipuu jollallain lailla kestoltaan lyhyeenkin paikkaan, mutta jos lyhyttä tavua venyttää pitkäksi tai pitkää väännetään lyhyeksi niin se kuulostaa usein aika kököltä (ns. "kuusipuu = kusipuu" -ilmiö).

Näihinkin sääntöihin on kuitenkin lukemattomia poikkeuksia. Sanoja voi rytmittää myös niin että rivien keskellä on taukoja tai venytyksiä. Esim. yksi kaksoisvokaali voidaan venyttää vastaamaan vaikka kolmea pitkää tavua.

Sävellettäväksi sanoittavan tulisi tällaisissa poikkeuksissa silti jollain lailla onnistua välittämään tieto visiostaan myös säveltäjälle asti. Ellei sanoittaja ole kirjoittanut venytystä paperille tyyliin: "vaa-a-aa-aan" niin säveltäjän voi olla vaikea sitä itse oivaltaa. Jos teksti siis pitää sisällään kovin paljon tällaisia koukkuja, voi helposti syntyä käsitys että tekstissä ei mitään rakennetta olekaan.

---

Tavujen painotuksia VOI rikkoa! Mutta vain harkitusti. Martti Syrjä, Toni Wirtanen ja Kaija Koo, ovat toteuttaneet tätä menestyksellä. Rap-musiikin puolella tavujen painotusten "väärinkäyttö" on jo melkeimpä selviö.

Diftongit mahdollistavat varioimisen itse tavujen sijainnissa eli: "va-ri-oi-mi-sen" tai "va-rio-i-mi-sen" (esimerkki on hieman kömpelö mutta ajaa asian).

Diftongeillekin on olemassa sanakohtaiset kielitoimiston suositukset siitä kuinka tavut niihin "kuuluisi" laittaa, eli vaikka varioiminen on mahdollista, se ei tarkoita että se olisi kieliopillisesti oikein. Muistetaan kuitenkin että lauletussa kielessä noudatellaan puheen rytmiä eikä puhe aina tottele kielitoimistoa ;)

---

Laululyriikassa puhekielen käyttö on yleisempää ja hyväksytympää kuin runoudessa ja proosassa. Tämä johtuu nähdäkseni sen auditiivisesta luonteesta a siitä että ensimmäiset laulut levisivät aikoinaan suusta suuhun periaatteella.

Käänteiset sanajärjestykset (ja ns. runokieli) ovat laululyriikassa jo nykyään aika OUT, eli trendinä on mennä lähelle sitä kieltä mitä yleisö puhuu. Tähänkin on toki valtava määrä poikkeuksia. Joskus käänteinen sanajärjestys toimii teho- tai tyylikeinona. Jatkuva väärinpäin sanojen kirjoittaminen kuitenkin varsin epäluontevalta ja vaikeaselkoiselta kuulostaa ja siksi pois pitäisi siitä mieluummin pyrkiä.

---

Tavut ja painot saa helpoimmin natsaamaan työmelodian avulla (=vähän sama kuin kirjoittaisi valmiiseen säveleen, paitsi että työmelodiaa voi vaihtaa/muuttaa)

esim. ensimmäinen lause:

"minä olin väsynyt päätin mennä saunaan"

Tätä lauletaan läpi, uudelleen ja uudelleen kunnes se alkaa soida. Woela! Nyt sinulla on yhden rivin melodia. Kirjoitat säkeistön loppuun ja kun ryhdyt kirjoittamaan seuraavaa säkeistöä, laulat seuraavan säkeistön rivit paperille vuorotellen siten että ne vastaavat rytmisesti ylempiä vastineitaan. Periaatteeltaan vaikeasta asiasta ei siis ole kyse.

Yleensä säkeistöjen sisälläkin on yhteneväisyyksiä jotta biisin kyytiin olisi helpompi päästä. Joskus komeasti rakennettu säkeistö toimii sellaisenaankin. On myös mahdollista rakentaa biisi niin että vain osa säkeistöistä omaavat tällaiset vastinkappaleet. Jopa yksittäiset säkeet voivat omata vastineitaan ristiin rastiin, jos niin haluaa laulun rakentaa. Tällaisessa tapauksessa on jo melkein helpompaa jos sävellys on ensin olemassa, sillä rakenteen selostaminen säveltäjälle voisi muuten käydä jo aika vaikeaksi.

Rajoituksia on siis loppujen lopuksi hyvin vähän. Niistäkin mitä on, voi yleensä poiketa (hyvällä tai huonolla menestyksellä).

---

Yleisimmät lauluissa käytetyt perusrakenteet ovat:

aaa = säkeistö 1, säkeistö 2, säkeistö 3 (kaikki samalla kaavalla).
aaba = säkeisto 1, säkeistö 2, erilainen säkeistö ja säkeistö 3.
acacac = säkeistö 1, kertsi, säkeistö 2, kertsi, säkeistö 3 ja kertsi.
acacbc = (kahden ylemmän sekoitus) säkeistö 1, kertsi, säkeistö 2, kertsi, erilainen säkeistö ja kertsi.

-Nämä ovat sellaisia muotoja joihin ihmiset ovat jo tottuneet vuosien saatossa. Siksi esim. kertosäkeistöllä aloittaminen voi olla varsin hyvä herättäjä, koska se poikkeaa normaalista. Kaikenlaisia muitakin koukkuja voi kehitellä. Nämä edellämainitut eivät siis ole mitään kiveen kirjoitettuja muotoja vaan ainoastaan vakiintuneita käytäntöjä.

---

Yhteenveto:
Sama määrä tavuja säkeistöjen toisiaan vastaaville riveille, pitkät ja lyhyet tavut samoille paikoille. Venytyksillä ja diftongeilla voi hieman pelata tätä asiaa. Työmelodian käyttö helpottaa hahmottamista jos matemaattinen lähestymistapa tuntuu vieraalta.

Siinäpä se. Ja niin.. Nykyisin riimit ovat jo aika toissijainen asia. Enemmän merkitystä on kestoilla ja painoilla. Riimit kuulostavat hyvältä kun ne tulevat luontevasti. Kun metriikka on hallussa, niin riimitkin alkavat tunkea useammin paikoilleen. Se käy kuin itsestään, sivutuotteena.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Agatha Christie - Menestyksen salaisuutena kansantajuisuus

Katselin yhtenä päivänä televisiosta Agatha Christiesta kertovaa dokumenttia, jossa tutkimalla tutkittiin hänen kuuluisuutensa salaisuutta.

Jos jollekin kirjallisuuden harrastajalle on vielä epäselvää kenestä on kyse, olisi syytä hävetä. Agatha Christie on nimittäin kaikkien aikojen myydyin kirjailija heti William Shakespearen jälkeen. Agatha Christien kirjoja on myyty yli kaksi miljardia kappaletta ja käännetty ainakin 44 kielelle.

vielä 90-luvun lopussa ainoastan Raamattua oli käännetty enemmän kuin hänen kirjojaan Nykyään toki Harry Potterit vielä käännetyimpiä, mutta huomioitakoon että Agatha Christien ensimmäinen romaani (Stylesin tapaus) ilmestyi vuonna 1920, eikä silloin vielä ollut samanlaista markkinointikoneistoa edesauttamassa maailmanvalloitusta kuin nyt.

Agatha Christien menestys oli siis paljon suuremmassa määrin pelkästään kirjojen itsensä ansiota. Jokainen hänen kirjoittamansa tarina on todellinen pageturner. Niissä jokaisessa pätee vanha elokuvakäsikirjoittamisen nyrkkisääntö: "petaa, lataa, laukaise".

Suomennettuna:

  1. Petaa = Herätä mielenkiinto, luo miljöö ja alkutilanne joka jo kertoo lukijalle/katsojalle/kuulijalle että jokin on oudosti.
  2. Lataa = Vihjaa tai kerro lukijalle/katsojalle/kuulijalle suoraan että jotain tapahtuu ihan kohta.
  3. Laukaise = Täytä lupaus ja palkitse lukija/katsoja/kuulija siitä että hän on jaksanut odottaa.


Eli jos huoneessa on ovi auki, joku tulee sisään juuri silloin hänestä puhutaan selän takana pahaa. Jos pöydällä on ase, sitä käytetään viimeistään näytelmän lopussa.

Kiinnostava on juuri tuo välivaihe kun katsoja näkee kuinka se värään aikaan paikalle tullut henkilö seisoo ovella, mutta ei vielä sano mitään. Tämä on se vaihe jolloin Salattujen elämien jaksot yleensä päättyvät jatkuakseen seuraavalla kerralla jännästä kohdasta. Vanha konsti on usein parempi kuin pussillinen uusia.

Sama syy saa ihmisen katsomaan Salatut elämät seuraavana päivänä kuin mikä sai ihmisen käntämään sivua Agatha Christien kirjan kanssa yhä uudelleen ja uudelleen ja sen seurauksena valvomaan koko yön kunnes kirja on loppu.

Rautaisen dramaturgian tajun lisäksi Agatha Christien kirjoissa oli kuitenkin myös eräs toinen salainen ase. Se oli kieli. Äkkiseltään luulisi että tämän kaltainen menestyskirjailija kirjoittaisi poikkeuksellisen rikasta ja dynaamista kieltä, mutta sen sijaan Agatha Christie käytti mitä tavanomaisimpia ilmauksia ja vain vähän synonyymeja.

Kieli oli äärimmäisen helppotajuista ja yksinkertaista. Samat sanat toistuivat usein, etenkin silloin kun hän oli pakotettu käyttämään erikoisia sanoja. Näin hän opetti lukijalleen vähitellen sanan merkityksen niin ettei sitä tarvinnut enää myöhemmin erikseen miettiä. Agatha Christiellä oli ilmiömäinen kyky kirjoittaa selkeästi ja se helpotti lukijan uppoutumista itse tarinaan.

Kun kielelliset ilmaukset eivät häirinneet ja turha runoilu oli poissa, lukijan oli mahdollista seurata monimutkaisiakin juonellisia kuvioita, joita Agatha sitten viljelikin ja joihin hän oikeastaan koko elämäntyönsä perusti.

Koska kieli ei ollut pääosassa vaan kaikki kirjat tulivat tarina edellä, ne oli verrattain helppoa käännettävää, eivätkä kirjat kärsineet samanlaisesta kielellisestä köyhtymisestä kuin vaikkapa ranskalaisen Henri Mürgerin teokset, joissa tapa käyttää kieltä oli huomattavasti suuremmassa roolissa. Samasta syystä Agatha Christien tekstit olivat helposti sovellettavissa teatterikäyttöön ja sittemmin elokuviin.

Koska hän käytti yksinkertaista kieltä, kaikki ymmärsivät mitä hän halusi sanoa. Hän käytti myös paljon tunteen ilmauksia ja kuvasi tarkasti mitä kukakin henkilö tunsi sisällään. Henkilöhahmoihin samaistuminen oli siis helppoa myös. Useissa hänen romaaneissaan oli vieläpä useita eri henkilöhahmoja, jotka kaikki edustivat omanlaistaan ihmistyyppiä. Agatha Christie harrasti siis myös eräänlaista hakuammuntaa ja antoi lukijoilleen mahdollisuuden samaistua siihen henkilöön johon kulloinkin haluaa. Tässä suhteessa hän oli todella aikaansa edellä mitä tulee kohderyhmäajatteluun ja kuluttajaryhmien segmentointiin.

Ei ole täyttä varmuutta siitä oliko kaikki nämä asiat tarkoituksellisia. Sen tiedämme että nämä asiat tekivät hänen kirjoistaan maailmanlaajuisia myyntimenestyksiä. Joku voi silti olla toistakin mieltä. Jos Frank Sinatran menestymisen salaisuudeksi paljastettiin Mafia vasta nyt 2000 luvulla, niin ties mitä Agatha Christien takaa vielä voi paljastua. Jotkut asiantuntijat ovat sanoneet että hän toi esiin kirjoissaan sellaisia oikeuslääketieteellisiä yksityiskohtia, että ne herättävät kysymyksen siitä kuinka hän on nämä tietonsa hankkinut.

----

Mutta entä miten tämä kaikki liittyy sanoittamiseen ja laulujen kirjoittamiseen? Siten että myös laulunkirjoittajan on syytä ymmärtää että joissakin tapauksissa upeat riimit ja hienot kielikuvat saavat kuulijan ainoastaan tipahtamaan kärryiltä.

Joskus suoraviivainen tunteisiin vetoaminen ja helposti samaistuttava teksti tehoaa parhaiten. Joskus kieli saakin olla arkista ja helppotajuista. Joskus on tärkeämpää se mitä sanotaan ja missä järjestyksessä, kuin miten se sanotaan.

Kuulijan haastaminen älyllisesti ei saisi olla pelkkää vaikeaselkoisuutta. Paljon mieltä kutkuttavampaa on antaa selkeitä vihjeitä niin että kuulija todella odottaa saavansa vastauksen mielessä pyöriviin kysymyksiin.

Merkityksiä voi kyllä piilottaa tekstiin, mutta ennenkaikkea tekstissä pitäisi olla järkeä. Kun kuulija upottaa hampaansa kappaleeseen ja kuluttaa koko päivän kuunnellen sitä repeatilla ymärtääkseen sen sanoman läpikotaisin, olisi kurjaa jos hänelle jäisi käteen ainoastaan toteamus siitä että koko kappale onkin vain kasa satunnaisia, keskenään rimmaavia lauseita, joissa ei loppujen lopuksi ole mitään tolkkua.

Lauluntekijän tulisi pystyä perustelemaan jokainen tekemänsä ratkaisu. Vähintään hänen itsensä on tiedettävä, miksi teksti on hyvä ja mitä kaikkea hän on teokseensa sisällyttänyt.

Taiteilija joka ei tunne omaa teostaan on tekotaiteilija!

lauantai 1. maaliskuuta 2008

Puhekieltä, yleiskieltä vai kirjakieltä?

Meillä kaikilla on oma individuaalinen tapamme käyttää kieltä, painottaa sanoja,tavuja ja lauseita. Joillekin ihmisille tuottaa vaikeuksia ymmärtää savoa, kun taas toiselle stadin slangi on hepreaa.

Lisäksi on olemassa ammattislangeja ja pienten sisäpiirien omia sanontoja, lentäviä lauseita ja intertekstuaalisia viittauskäytäntöjä joita ulkopuolisten on mahdoton käsittää.

Vieläpä on niin että eri ryhmiin kuuluvat ihmiset lukevat tekstiä omasta viitekehyksestään, joten silloin kun teksti on mahdollista käsittää monella eri tavalla niin kukin ymmärtää sisällön niin kuin se parhaiten omaan päähän sopii.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa erään hautaustoimiston mainoksesta bongaamani teksti: "Täyden palvelun toimisto" -aika moni tulkitsee ilmauksen niin kuin se on tarkoitettukin, mutta monelle tulee mieleen että myös teloitus sisältyy hintaan!

Silti, vaikka jokainen tulkitseekin samaa tekstiä omasta näkövinkkelistään, voidaan sanoa että kaikki suomea puhuvat ymmärtävät yleiskieltä, kun taas ammatillisten termien ja murteisuuden lisääntyessä abstraktiotaso kasvaa.

Yleiskieli on kuitenkin persoonatonta jos sitä vertaa puhekieleen. Siinä missä yleiskieli toimii kaikkiin yhtälailla (eikä ärsytä), puhekieli herättää toisissa ihastusta ja toisissa vihastusta.

Myyntimiehen tärkein nyrkkisääntö on: "Puhu asiakkaan kanssa samaa kieltä". Mainostoimistocopylle sama sääntö kuuluisi: "Kirjoita sitä kieltä jota asiakkaasi asiakkaat puhuvat". Laulunkirjoittajalle se voisi olla: "Näytä millaista kieltä kuulijasi haluavat kuulla"

Tämä viimeinen poikkeaa edellisistä siksi, että laulunkirjoittaja on eri asemassa kuin muut. Laulunkirjoittaja on samassa asemassa kuin runoilija ja runoilija kirjoittaa runoutta, jonka tehtävä on, paitsi koskettaa, myös uudistaa kieltä.

Mainosoimistocopy käyttää työvälineenään kieltä joka on jo olemassa. Hänen tehtävänsä ei ole uudistaa sitä vaan haistella jo olemassa olevia trendejä ja tarttua niihin ensimmäisenä. Mainostoimistocopyn tulisi hallita erilaiset jo olemassa olevat tyylilajit suvereenisti ja jokaisessa tyylissä kyetä kirjoittamaan tekstiä joka jopa karrikoidusti osuu juuri siihen kohderyhmään jota tavoitellaan.

Copy pääsee uudistamaan vain silloin kun ollaan lanseeraamassa jotain mistä ei kukaan ole kuullutkaan. Silloin voi lähteä "Mokkula" -linjalle.

Tarkalleenottaen edes Mokkula ei ole uudissana, vaan kyse on juuri aiemmin mainitsemastani trendien haistelusta ja sanan merkityksen uudistamisesta. Mokkula -sana on ollut jo ennestäänkin olemassa rahvaanomaisessa puhekielessä(eli kohderyhmän kielessä).

Nyt Mokkula on jo niin tunnettu ilmaus että se alkaa olla yleiskieltä. Oikeastaan onkin. Kyse on vain siitä onko se yleiskielessä Mokkula vai onko Mokkuloiden lisäksi myös mokkuloita.

------

Meillä Suomessa on sikäli erikoinen tilanne että kielemme elää yhä voimakasta murroskautta. Tämä liittyy siihen että kirjallinen kielemme ei alkuaan ole omaamme. Se poikkeaa rakenteeltaan Suomessa käytetystä puhekielestä huomattavasti.

Ensimmäiset kirjalliset tekstimme olivat uskonnollisia kirjoituksia, jotka käännettiin suoraan latinasta. Näin syntyi hengellis-kristillisen tyyli, jossa latinalaiset lauserakenteet syrjäyttivät suomenkielisessä puheessa olevia ilmaisutapoja.

Toisin sanoen. Suomalainen kirjakieli ja puhe ovat olleet alusta asti hyvin kaukana toisistaan. Toki osa kirjoitetun kielen vaikutuksista siirtyi myös puhekieleen.

Latinan ohella suurimpia vaikuttimia kielessämme on ollut ruotsi. Ensimmäiset julkisen vallan kirjoitukset olivat käännöksiä ruotsista suomeen. Näiden ensimmäisten tekstien pohjalta meille syntyi lakityyli, joka jossain määrin sulautui aiemmin kehittyneeseen kristillishengelliseen tyyliin.

Aivan viimevuosiin asti painettua sanaa on kirjoitettu eri kielellä, erilaisin lauserakantein kuin mitä ihmiset puhuvat.

Aivan ensimmäisiä puhekieltä käyttäneitä kirjailijoita oli Aleksis Kivi. Hänkin silti kirjoitti puhekieltä vain lainausmerkkien sisään (ja sekin oli rohkeaa).

-----

Nyt on menossa mullistus! Käyttäjät tuottavat sisältöä itse sähköisiin viestimiin. Blogeja on enemmän kuin koskaan ja valtakunnallisten lehtien kolumnit ovat jo nyt puhekieltä. Jopa varsinaisissa artikkeleissa on nykyään nähtävissä kansantajuisempaa tekstiä kuin koskaan.

Lehdet ja TV-kanavat rahoittavat nykyään toimintansa mainostuloilla ja kuluttaja määrää sisällön jaloillaan. Ilman katsojia/lukijoita mikään media ei ole elinvoimainen. Markkinat segmentoituvat entisestään ja yleisöä on pakko koskettaa muullain kuin yleisellä tasolla.

Kirjoitettu sana ja puhuttu kieli eivät ole ikinä aikaisemmin olleet Suomessa yhtä lähellä toisiaan.

-----

Vastaus otsikon kysymykseen on seuraava:

1. Yleiskieltä massoille (ei ärsytä).
2. Puhekieltä segmentoidulle kohderyhmälle (vetoaa tunteisiin).
3. Kirjakieltä EgonKohotusEsseisiin ja -artikkeleihin, sekä virallisiin anomuksiin ja asioimiseen byrokraattisten tahojen kanssa (antaa arvokkaan vaikutelman).

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Tekstin kirjoittaminen sävellettäväksi?

Joku ihmetteli, mitä sanoituksen kirjoittamisessa pitäisi ottaa huomioon, kun tekee tekstiä toisen sävellettäväksi? Se riippuu työtavasta*.

Lähtökohtaisesti tavumäärien ja painojen, eli metriikan pitäisi olla kunnossa, tai ainakin tekstin tulisi olla edes jossain määrin laulullista (eli kannattaa käyttää työmelodiaa ellei osaa laskea ja polkea). En mene tähän sen enempää, sillä olen kirjoittanut jo aiemmin oman postauksensa laululyriikan metriikasta.

Ei sovi kuitenkaan unohtaa että kaikkia sääntöjä voi paitsi rikkoa, myös varioida ;) Säkeistöjen ei tarvitse olla aina samassa järjestyksessä (voit vaikkapa aloittaa kertsillä tai b-osalla), eikä rimmaavien tai muuten yhteen soivien rivien tarvitse aina olla tavanomaisissa paikoissa, kunhan järjestyksessä on jonkinlainen logiikka.

Säkeistön riimit voi asetella vaikkapa siten että niiden parit löytyvät vasta seuraavasta säkeistöstä (samassa järjestyksessä 1,2,3..). Rakenteellisia variaatioita voi keksiä loputtomasti, jos niin haluaa. Tavanomaisuuksiin ei ole pakko jumahtaa.

Selkeä, ennalta-arvattava rakenne tietysti helpottaisi säveltäjän työtä huomattavasti, mutta ei välttämälttä johda persoonallisimpaan lopputulokseen. Tekijöiden välinen dialogi on sitä tärkeämpää, mitä erikoisempaa juttua ollaan tekemässä. 

Toisaalta esim. tyypillisen suomalaisen iskelmän tekemisessä dialogia ei välttämälttä tarvita lainkaan: Painot ja tavut ovat niin selkeästi ja orjallisesti paikoillaan, ettei säveltäjälle jää rakenteista ja rytmityksistä juurikaan epäselvyyttä ja sanoitus ikään kuin "säveltää itse itsensä" (ja jos sanoittaja on käyttänyt tekstiä tehdessään jonkinlaista työmelodiaa, niin ei ole ollenkaan harvinaista että säveltäjän aikaan saama lopputulos muistuttaa sitä yllättävänkin paljon).

Helppous on kaksiteräinen miekka, sillä se saa joskus säveltäjän laiskistumaan ja tyytymään itsestään selviin ratkaisuihin. Pahimmassa tapauksessa sanoittajasta voi teoksen kuullessaan tuntua, ettei säveltäjä ole puhaltanut kappaleeseen mitään omaa. Silti iskelmäpuolella on varsin tavallista, että tiukasta muoto-opista poikkeavat lyriikat tulevat bumerangina takaisin.

Haastavampiin töihin ei välttämälttä viitsitä tai halutakaan polttaa aikaa. Se on toisaalta sääli, mutta toisaalta täysin ymärrettävää (kun biisejä tehdään paljon ja aikaa on rajoitetusti).

Jos sanoittaja haluaa haastavampia tekstejään sävelletyksi, kannattaa ehkä miettiä onko etätyöskentely alkuunkaan sopiva työtapa tekstien jalostamiseksi? 

Itselläni on yksinomaan hyviä kokemuksia sessiotyöskentelystä: Parin säveltäjäkumppanini kanssa toimimme niin, että otan nipun tekstejä mukaan ja menen kylään, jonka jälkeen ryhdytään hommiin. Selitän säveltäjälle, mitä olen biisiä tehdessäni ajatellut ja kuinka tykkäisin sanat painottaa ja missä on kulminaatiopisteet.

Tämän jälkeen säveltäjä ryhtyy työhön ja saa multa välitöntä palautetta koko ajan. Ideoita pallotellaan ja tarvittaessa teen pieniä muutoksia tekstiin vielä tässäkin vaiheessa. Lopputulos on yleensä sellainen, että se miellyttää heti molempia osapuolia ja kappale tulee siten kerralla valmiiksi.

On myös tyypillistä, että ideoita pallotellessa kappaleeseen löydetään yhdessä jokin aivan uusi kulma, joka nostaa biisin ihan kokonaan toiselle tasolle! Lisäksi lauluja saattaa helposti syntyä kerralla useampikin, joten työ on siinä mielessä kustannustehokastakin.

*Sessiotyöskentely antaa sanoittajalle enemmän vapauksia kuin etätyöskentely, mutta molemmissa on puolensa: Jotkut saavat itsestään enemmän irti kammiossa.

Liity sisäpiiriin

Saat jatkossa kirjoittamani artikkelit suoraan sähköpostiisi veloituksetta. Samalla mahdollistat vuorovaikutuksemme myös muissa asioissa.

* pakollinen kenttä

© Samuli Koivulahti, 2019.